”Kun talous viimeksi horjui, suomalainen media epäonnistui tehtävässään. Se johtui siitä, että tiedotusvälineissä luotettiin järkähtämättä korkeisiin herroihin, joille oli suotu virat”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.
Suomalaisen median helmasynti on pitää korkeassa virassa olevaa henkilöä automaattisesti luotettavana.
Liian usein media antaa tilaa epäselviin väitteisiin, omiin tunteisiin ja puhtaasti mielipiteisiin perustuvalle ideologiselle sopellukselle, jos se tulee riittävän korkealta.
Presidentti Donald Trump ja hänen hallintonsa ovat horjuttaneet median luottamusta vallanpitäjiin. Se voi olla ihan hyvä juttu. Viimeistään nyt kaikille on selvää, että kun herra suo viran, järki ei automaattisesti seuraa perässä.
Opetus on syytä muistaa, kun Suomessa aletaan siivota koronan aiheuttaman taloustuhon jälkiä.
Median ensimmäinen näytön paikka ovat kevään kuntavaalit, joissa on luvassa runsaasti talouspuhetta. Kun talous viimeksi horjui, suomalainen media epäonnistui tehtävässään. Se johtui siitä, että tiedotusvälineissä luotettiin järkähtämättä korkeisiin herroihin, joille oli suotu virat.
Viestinnän tutkija Timo Harjuniemi kirjoitti pari vuotta sitten Ydin-lehdessä Euroopan ja Suomen talouskuriuutisoinnista 2010-luvulla. Tuolloin sekä oikeisto että vasemmisto sitoutuivat Suomessa talouskuripolitiikkaan ja valtiovarainministeriön leikkauslistoihin. Jos media olisi hoitanut hommansa, se olisi tarkastellut asiaa kriittisesti: onko talouskuripolitiikka ainoa vaihtoehto ja mitä siitä seuraa?
Sen sijaan media kutsui asiantuntijoikseen vuoden 2008 finanssikriisin ennakoinnissa täydellisesti epäonnistuneet ekonomistit ja ”talousviisaat” ja asemoi itsensä “järkevän” konsensuksen ytimeen.
Harjuniemi jatkaa analyysiaan tuoreessa Juha Herkmanin kanssa tekemässään tutkimuksessa Eurokriisi suomalaisissa sanomalehdissä 2010 – 2012. Hän kuvailee suomalaista mediakeskustelua ”eliittivetoiseksi kriisijulkisuudeksi”, jossa ääneen pääsivät poliitikot ja ekonomistit, mutta eivät kansalaisyhteiskunnan edustajat, kuten työmarkkina- tai kansalaisjärjestöjen asiantuntijat. Jutuissa kriisin juurisyynä nähtiin kansallinen talous- ja sosiaalipolitiikka.
Koko 2010-luvun media olikin alusta, jonka päälle kuka tahansa rahan, aseman tai vallan aateloima asiantuntija saattoi käppäillä väittämään finanssikriisiä julkisen talouden kriisiksi. Poliitikot ja yritysjohtajat haukkuivat suomalaisia laiskoiksi ja hemmotelluiksi, koska ihmiset eivät halunneet tinkiä työehdoistaan tai sosiaali- ja terveyspalveluista. Suomi oli tuhon tiellä ja Kreikan tiellä ja ”työ oli parasta sosiaaliturvaa”.
Pankkimies sai kertoa sivun mittaisessa yhden sitaatin haastattelussa, kuinka ”hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän” ja toinen pankkimies sai väittää, että ”verosuunnittelun kriminalisointi lisää epävarmuutta”.
Molemmat saivat esittää väitteensä ilman, että toimittaja olisi edes ujosti kysynyt, että ”mihin sinun väitteesi perustuu”.
Eduskuntavaalit 2015 olivat nolo farssi, jossa toimittajat inttivät, että paljonko leikataan ja mistä. Studion taustalla tikittivät velkakellot. Keskeinen kysymys ei ollut miksi tai keneltä leikataan. Vain yksi asia kiinnosti: Kuinka paljon? Vaadimme enemmän!
Varovaisen kriittisiä näkemyksiä leikkauspolitiikan järjellisyydestä on alkanut esiintyä suomalaisissa tiedotusvälineissä vasta hiljattain, kun oikealle kallistunut talouslehti The Economist uutisoi näyttävästi talouskuripolitiikan fiaskosta.
Kun koronakriisin aiheuttaman taloustuhon siivoaminen jonakin päivänä alkaa, lyön vetoa, että ensimmäisenä paikalle ryntäävät samat naamat kuin finanssikriisin jälkeen. He saarnaavat samoja väitteitä ja ajavat entiseen malliin omaa etuaan yhteisen hyvän nimissä. Alkaa tuttu huuto. Hyvinvointi kasvaa leikkaamalla ja työpaikat lisääntyvät palkkoja polkemalla. Suomi lähtee nousuun, kun otamme köyhiltä ja annamme rikkaille.
Yritetään silloin muistaa Trump ja vuoden 2015 ääliömäiset velkakellot.
Muuten käy niin, että kun vallakkaiden öyhötys alkaa, media taantuu kädeksi, joka ojentaa megafonin.