Kuvailu elävöittää artikkelia, mutta kun toimittaja ryhtyy tarinoimaan, saattaa mukaan lipsahtaa valheita, kirjoittaa Sonja Saarikoski

Maanantaina 27. heinäkuuta Pekka istui puutarhassaan, söi jäätelöä ja nautiskeli auringonpaisteesta.

Virke saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sen todenperäisyyden selvittäminen vaatii paljon työtä.

Aluksi kannattaa haastatella Pekkaa, jos tämä on mahdollista. Seuraavaksi on varmistuttava muistikuvien pätevyydestä esimerkiksi haastattelemalla Pekan asuinkumppania ja lukemalla tekstiviestejä tai päiväkirjamerkintöjä. Täytyy myös soittaa Ilmatieteen laitoksen sääpalveluun tai tarkistaa sää esimerkiksi lehtitiedoista, sillä ihmiset muistavat säätilat usein väärin. 

Virkkeen kaltaista kerrontaa voi kutsua narratiiviseksi. Se on yksityiskohtaista, vie tilanteeseen ja siinä katsotaan asioita päähenkilön näkökulmasta. Narratiivinen kerronta on journalismissa suosittua. Uutisetkin saatetaan aloittaa kuvailevalla kohtauksella. Joskus käy kuitenkin niin, että kuvailu ei enää täytä journalismin vaatimuksia.

Tammikuussa 2017 Lännen Median jutussa kerrottiin Isisin riveihin lähteneestä miehestä. Jutun mukaan 25-vuotias Tugral Rasid ”piirsi Äkäslompolo-järven jäälle tympiintyneen matkamiehen mutkaista jälkeä”. Jutussa nuori turkkilainen ”murehti”, ”iloitsi”, ”tervehti pulskaa Jupiteria kuin vanhaa ystäväänsä” ja ”touhusi innostuksen vallassa”.

Toimittaja ei ollut haastatellut Tugralia. Journalisti kertoi myöhemmin, että kohtaukset oli ”dramatisoitu” muun muassa Facebook-päivitysten perusteella. Toisin sanoen osa yksityiskohdista oli kuviteltu.

Lännen Median päätoimittaja Matti Posio puolusti jutussa toimittajaa sanomalla, että ”miljöön kuvailussa kerronnan faktoiksi riittävät tiedot siitä, millaista yleensä on Äkäslompolo-järven jäällä”.

Viime keväänä Iltalehti uutisoi, että pääministerin ja presidentin välillä oli ollut ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa merkittäviä erimielisyyksiä. Jutussa kuvailtiin varmana tietona, että äänenpainot kokouksessa olivat nousseet.

Myöhemmin kävi ilmi, että Iltalehdellä ei ollutkaan tarkkaa tietoa asiasta. Juttua oikaistiin rankasti ja muun muassa lause, jossa kerrottiin äänenpainojen nousseen, poistettiin kokonaan. Iltalehti totesi, ettei ollutkaan saanut varmistettua kaikkia asioita riittävän tarkasti.

Jos lähteet olivat kunnossa, ongelma olisi voitu ratkaista kirjoittamalla esimerkiksi, että ”erään paikallaolijan mukaan äänenpainot kokouksessa olivat nousseet”. Nyt kuvailua käytettiin välineellisesti, tuottamaan dramaattisempi vaikutelma. Samalla kierrettiin totuutta. 

Timesin toimittajan Ben Macintyren huhtikuussa suomeksi julkaistussa tietokirjassa Vakooja ja petturi henkilön mielenliikkeitä kuvataan esimerkiksi näin:

”Rick Amesin sisuksissa piili kyynisyyden paise. Se oli pinkeä ja tulehtunut ja kasvoi niin hitaasti, ettei kukaan ollut kiinnittänyt siihen huomiota, vähiten Ames itse.” 

Miten voidaan sanoa, että ”kukaan ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota”? Mistä sen voi tietää? Edes Ames itse ei vuosikymmenien jälkeen todennäköisesti pystyisi muistamaan asioita niin tarkasti kuin kirjassa kuvaillaan.

The New York Times kutsuu arviossaan metaforaa tulehtuneeksi. Olen samaa mieltä. 

Muistin epäluotettavuus on yksi suurimmista riskeistä narratiivisia yksityiskohtia sisältävässä journalismissa. Haastatellessa pitäisi olla koko ajan epäluuloinen: voiko tällaista muistaa? Kirjoittaessa mahdolliset epävarmuudet pitää tuoda julki. Sama pätee myös juttuihin, joissa toimittaja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan. Omaa muistia on epäiltävä koko ajan.

Muistitutkimus kehittyy, ja myös instituutiomme – esimerkiksi oikeuslaitos – vasta opettelevat, kuinka muistin epäluotettavuus tulisi ottaa huomioon vaikkapa esitutkintapöytäkirjojen tietoja arvioitaessa.

Toimittajille esitutkintapöytäkirjat ovat arvokasta lähdemateriaalia. Usein ne sisältävät mehukkaita yksityiskohtia ja dramatiikkaa. Niiden laatu kuitenkin vaihtelee. Poliisikuulusteluja ei Suomessa yleensä nauhoiteta eikä niiden kirjaamiseen ole ohjeita. Joskus kirjaukset saattavat olla erittäin tarkkoja, toisinaan ne vaikuttavat autofiktioromaanilta.

Esitutkintapöytäkirja vahvistetaan allekirjoituksin. Kuulustelu on saattanut kestää tuntikausia. Ei ole ihme, jos kuulusteltava haluaa vain pois.

Silti esitutkintoihin kirjattuja asioita pidetään helposti journalistisina faktoina. 

Myös muistelmagenreen tulisi suhtautua nykyistä kriittisemmin. Viime keväänä toimittajat iltapäivälehdistä Yleen ja Helsingin Sanomiin kertoivat totena ja värikkäin sanankääntein Vesa-Matti Loirin liukastuneen omaan spermaansa vuosikymmeniä sitten.

Ylen mukaan kyse oli yksityisyydessään ”vertaansa vailla” olevasta tilanteesta. Oikeasti on käytännössä mahdotonta muistaa tapahtumaa kirjassa kuvatulla tarkkuudella etenkin, kun kirjassa kerrotaan Loirin menettäneen tapahtuman seurauksena tajuntansa.

Joulukuussa 2018 Der Spiegelin päätoimittaja Ullrich Fichtner puhui The New York Timesin haastattelussa ”narratiivisen journalismin kriisistä”. Oli käynyt ilmi, että Der Spiegel -lehden palkittu toimittaja oli keksinyt merkittävän määrän lähteistään ja sepustanut yksityis-kohtia tarkasti kuvailtuihin, lukuisia palkintoja voittaneisiin juttuihinsa. 

”Meidän täytyy kysyä itseltämme, innostummeko liikaa sellaisista tarinankerronnan muodoista, jotka saavat toimittajat tekemään tarinoista parempia kuin ne ovatkaan”, Fichtner sanoi.

Olen seurannut tiiviisti Suomessakin viime vuosina lisääntynyttä keskustelua siitä, ovatko narratiiviset keinot, kuten yksityiskohtainen kirjoittaminen ja kuvailu, vaaraksi journalistiselle totuudelle. Erityisen aktiivista keskustelu on Facebookissa Tampereen yliopiston kirjallisuustieteilijöiden ylläpitämässä Kertomuksen vaarat -ryhmässä. Lokakuun lopussa aiheesta ilmestyy samanniminen kirja.

Pohdin narratiivisen journalismin problematiikkaa myös viestinnän gradussani, joka tarkastettiin loppuvuodesta 2019 Helsingin yliopistossa. Sitä varten haastattelin kuutta pääasiassa pitkiä, narratiivisia lehtijuttuja kirjoittavaa toimittajaa Helsingin Sanomien featuretoimituksesta, Long Playsta ja Suomen Kuvalehdestä. Minua kiinnosti selvittää, miten narratiivista journalismia tekevät toimittajat näkevät työnsä suhteessa uutisjournalismiin.

Esiin nousi huoli: haastateltavien mielestä niin kutsuttujen narratiivisten keinojen käytössä on merkittäviä eettisiä ongelmia etenkin yksilötarinoiden käytön osalta sekä osastoilla, jotka ovat perinteisesti tehneet nopeatempoisia uutisia. Uutisissa aikaa riittävään faktantarkistukseen ja narratiivisten keinojen käytön etiikan pohtimiseen ei ehkä ole. 

Narratiivisiin keinoihin liittyy riskejä, niin kuin kaikkeen kerrontaan. Koko ajan julkaistaan virheellistä tietoa ja vääriin olettamuksiin perustuvia väitteitä maailmasta, pidettiin muotoa narratiivisena tai ei.

Riskeistään huolimatta narratiivinen journalismi on olemassa syystä. Parhaimmillaan narratiivinen kirjoittaminen palvelee lukijaa, koska tieto muuttuu ymmärrettäväksi. Jutut, jotka sisältävät muutakin kuin raportinomaisia faktoja, ovat usein hyvin luettuja. Siksi narratiivisia keinoja on alettu suosia. Samalla on kuitenkin unohtunut, että mitä enemmän pyritään kertomaan, sitä hitaampaa se on. Pienenevien resurssien toimituksissa yhtälö on hankala.

Parhaat narratiivisesti kirjoittavat toimittajat pyrkivät välittämään jotain sellaista, mikä ei kliinisen uutiskielen kautta ole mahdollista. Ensisijaista ei ole mahdollisimman värikäs kieli tai eheä tarina. Ytimessä on pyrkimys ottaa huomioon enemmän – tietojen, tutkimusten ja tapahtumien lisäksi myös ihmisten kokemukset, tunteet ja pyrkimykset. Tunnustaa, että myös niillä on vaikutusta maailmaan. 

Parhaimmillaan lopputuloksena on juttu, joka auttaa ymmärtämään toisia tapoja olla. Tätä tärkeämpää tehtävää journalismille on vaikeaa keksiä.