Olin ensimmäistä kertaa uutistoimittajana Satakunnan Kansassa kesäsopimuksella vuonna 2010. Aiempaa toimittajakokemusta olin ehtinyt kerätä ylioppilaslehdistä ja pienistä kulttuurijulkaisuista, joihin olin kirjoitellut uutisten sijaan lähinnä ylityyliteltyjä gonzoreportaaseja muun muassa mummouden ja kylähulluuden olemuksesta. Päivälehden uutiskäytäntöjen suhteen tunsin itseni untuvikoksi.
Kerran istuin vuoropäällikön kanssa alkuillasta deskissä, kun printtilehteen menevää artikkelia oikolukeva keski-ikäinen kollega alkoi huhuilla apua tyhjän toimituksen toiselta laidalta. Toinen keski-ikäisoletettu toimittaja oli kirjoittanut jutun, jossa käytettiin oikolukijalle outoa sanaa.
”Onko tämä nyt varmasti ihan oikein”, kollega kailotti aution avokonttorin pöytien yli ja alkoi lukea juttua ääneen.
Jutussa esiteltiin skeidausta nuorison suosikkiharrastuksena. Kunnanisätkin oli nyt saatu ymmärtämään skeidauksen merkitys, ja uuden puiston myötä skeidaamisen edellytykset Satakunnassa paranisivat. Toimittajan haastattelema pikkupoika kertoi skeidanneensa jo vuosia.
Maakunnan harrastuksista vieraantuneena tiedustelin varmuuden vuoksi, onko artikkelilla mitään tekemistä ulostamisen kanssa. Vuoropäällikkö repesi. Vuosien rullalautailun tuomalla kokemuksella osasin tarjota oikolukijalle valistuneen korjauksen.
Se kesä meni pitkälti opetellessa, mutta ainakin yhtenä iltana sain olla asiantuntija. Epäselväksi tosin jäi, harrastetaanko satakuntalaisissa lähiöissä vilpittömästi skeidausta, vai halusiko joku vain kiusata toimittajaparkaa.
Jantso Jokelin
Kirjoittaja on freelance-toimittaja ja kirjailija.