Väite

Matkailujournalismin on aika muuttua kriittiseksi, kirjoittaa entinen matkailutoimittaja Liisa Vähäkylä

Matkailumarkkinoinnin ja matkailujournalismin välinen raja on aina ollut häilyvä. Räikeimmillään matkailujournalisti kirjoittaa ylistäviä sepustuksia mitäänsanomattomista kohteista, joissa tehdään turismin varjolla ympäristö- ja ihmisoikeusrikoksia. Toimittaja sulkee niiltä silmänsä ja puolustelee ratkaisuaan sillä, että lukijat haluavat ihania elämyksiä ja unelmien nojatuolimatkoja – eivät todenmukaisia kuvauksia kohteiden köyhyydestä, saasteista tai turistien huijaamisesta.

Pahimmassa tapauksessa artikkelin aiheeksi on valittu suurimpien ilmoittajien talven uutuuskohteita ja kohteisiin on matkattu sekä matkanjärjestäjien kutsusta että kustannuksella.

 

Matkailutoimittajat luovat trendejä siitä, mihin ja millä keinoin matkustamme. On vastuullista matkailua ja maata pitkin matkustamista. Journalistit kyllä ymmärtävät, kuinka vakavasta asiasta ilmastonmuutoksessa on kyse, mutta suuri osa lukijoista haluaa nopeaa faktaa kohteista, joihin pääsee mahdollisimman helposti, siis lentäen. Kun yritetään huomioida sekä lukijan mielihalut että ympäristö, päädytään tilanteeseen, jossa lehdessä esitellään yksi kotimaankohde per numero sekä jaetaan alkeellisia vinkkejä siitä, miten luonto säästyy, kun kantaa mukana omaa vesipulloa ja käyttää samaa hotellipyyhettä useamman päivän.

 

Korona mullistaa matkailua, antaa haavoittuvimpien turistikohteiden kuten Venetsian ja Machu Picchun levätä hetkisen, puhdistaa ilmaa ja vesiä sekä panee matkailutoimittajat ylistämään kotimaankohteita vuolaammin ja uusilla näkökulmilla. Korona lienee kuitenkin väliaikaista. Massaturismia varten on luotu vankka infrastruktuuri, joka saadaan pystytettyä nopeasti niin tsunamien, tuhkapilvien kuin epidemiankin jälkeen. Turismista riippuvaisia yrityksiä menee konkurssiin ympäri maailmaa, mutta kun korona helpottaa, matkailu alkaa siitä huolimatta uudelleen. Mutta millaisena? Matkailualan ja matkailujournalismin on päätettävä, palaavatko ne entiseen malliinsa, jossa itsepetos on itsekritiikkiä yleisempää, vai muuttavatko ne suuntaa.

 

Matkailujutut voisivat nimittäin sekä palvella lukijaa että olla hyvää, kriittistä journalismia.

Ne voisivat tarjota totuudenmukaisen kuvan matkustamisesta – journalistinhan pitäisi pyrkiä totuuteen. Reissua suunnitteleva matkailija ei saa täyttymystä unelmilleen, jos kohteessa on yllättäen tarjolla homeisia hotellibunkkereita ja hengenvaarallista liikennettä.

Entä jos mennään vielä pidemmälle? Matkailujournalismi voisi kokea uuden tulemisen, ellei peräti matkakertomusten uuden kultakauden. Ihmisten tarve lomailla ulkomailla syntyy osin siitä, että lomaa on rajallisesti ja normaali arki on joko liian monotonista tai stressaavaa. Loman alettua on kiire päästä irti arkisista huolista ja paineista. Voisiko matkailujournalismi auttaa? Menneinä vuosikymmeninä ihmiset tutustuivat kaukomaihin matkakertomuksien avulla. Niissä kuvailtiin kohteiden upeutta, mutta myös matkailusta aiheutuvia kipuja ja kompurointeja. Lukijat nauttivat, mutta tarinat eivät herättäneet välitöntä halua sännätä maapallon toiselle puolelle.

Jospa matkajournalistit jatkossa kärsisivät meidän puolestamme, kuvaisivat eksoottisten vaarojen ohella tungeksimista rumilla lentokentillä ja pahvinmakuisesta hampurilaisesta saatua ruokamyrkytystä? Me muut jäisimme mukavuudenhalussamme kotiin ja lukisimme tenhoavia tarinoita oudosta ja ihmeellisestä maailmasta.

Liisa Vähäkylä

55-vuotias Turussa asuva Finnanimation ry:n toiminnanjohtaja.

Valmistunut vuonna 1993 Jyväskylän yliopistosta pääaineena taidekasvatus, sivulaudatur journalismista.

Työskennellyt freetoimittajana muun muassa maakuntalehdille, Radio Mafialle, Helsingin Sanomille ja Voimalle.

Työskennellyt vuosina 1997 – 2008 mainosalalla, jossa luonut muun muassa Loma-lentolehden Finnmatkoille ja matkasuunnittelutyökalun Silja Linelle.

Kymmenen viime vuotta vienyt suomalaista animaatiota maailmalle.