Journalismi

Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, päättäjille ei voi antaa työrauhaa

Susanna Kuparinen

”Kotona pelkäävälle ihmiselle toimittajasta tulee kirjaimellisesti elintärkeä. Tappavan pandemian aikana kysymykset ovat perimmäisiä”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Kun korona rysähti Suomeen, median edustajat kutsuttiin keskusteluohjelmiin ja nettipaneeleihin kehumaan mediaa. Viesti oli vanha tuttu: Suomessa media hoitaa hommansa hyvin!

”Auktoriteettien horjuttaminen ei saa olla medialle itsetarkoitus. Toisaalta emme saa olla viranomaistoiminna jatke”, totesi Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka maaliskuussa Yle Areenassa. Vieressä Ylen uutispäätoimittaja Riikka Räisänen muotoili, että viranomaisten asiantuntijuuden kyseenalaistaminen olisi vastuutonta.

Kommentit olivat tuttuja aiemmista kriiseistä. Myötäsukaista hyminää, lausuntojen kirjaamista, kritiikin marginalisoimista kainalojuttujen asiantuntijoille, viimeisen sanan jättämistä auktoriteetille, olalle läps. Sitten tapahtui jotain yllättävää.

 

Kotona pelkäävälle ihmiselle toimittajasta tulee kirjaimellisesti elintärkeä. Tappavan pandemian aikana kysymykset ovat perimmäisiä: Kuinka moni kuolee, jos strategia on tämä tai tuo? Annetaanko viruksen ”mennä väestön läpi” vai pyritäänkö se tukahduttamaan?

Ensimmäisenä ääneen pääsivät kriisipuheen ammattilaiset, joiden vastaus kaikkiin kriiseihin on sama: mihinkään ei ole varaa ja velkaa ei voi ottaa. Kriisipuhujat totesivat eri tiedotusvälineissä, miten valitettavasti joidenkin (ei heidän) pitää kuolla, jotta kriisi ei tule liian kalliiksi. He käynnistelivät Suomi – Ruotsi-maaottelua, jossa talouttaan vaaliva Ruotsi olisi ilmiselvä voittaja. Kaupat ja koulut sulkenut Suomi syöksyisi taloudelliseen kaaokseen ja jäljelle jäisivät vain savuavat rauniot, yhteiskunnan auki pitänyt Ruotsi sen sijaan kukoistaisi (muutamaa vanhusta köyhempänä).

Sitten, hieman yllättäen, kriisipuhe tussahti. Median koko koneisto keskittyi puolustamaan elämää mummo kerrallaan.

Talousjournalistit alkoivat avata, miten näin isoissa kriiseissä kansantaloudet nousevat ja kaatuvat yhdessä. Kirjeenvaihtajat kertoivat, millaista moraalikatoa ihmisten kuoleminen koronaan saa aikaan muualla maailmassa.

Toimittajat paljastivat, miten virkamiehet ovat yrittäneet salata olennaisia tietoja kansalaisilta sekä vaativat ministereiltä parempia perusteluja ja konkreettisia esimerkkejä. Media avasi arvovaltakamppailuja, ideologisia ristiriitoja ja valtataisteluja ministerien rivistössä ja viranomaisjohdossa.

Tiedotusvälineet prässäsivät yhdessä viranomaisia ja poliitikkoja. Kun monta megafonia huutaa samoja kysymyksiä, vastauksia alkaa tippua. Epäselvät viserrykset ovat olleet hankaluuksissa heti suusta irtauduttuaan.

 

Entäpä Ruotsi? Siellä media lähti tsemppaamaan hallinnon toimia, ja jälki on sen näköistä. Ruotsin tutkivan journalismin yhdistys julkaisi kesäkuussa kannanoton, jossa vaadittiin viranomaisilta läpinäkyvyyttä ja vastauksia tietopyyntöihin.

Ensimmäinen Ruotsissa julkaistu laajempi tutkiva juttu auktoriteettiasemaan nostetun pääepidemologi Anders Tegnellin ja terveysviranomaisten menettelytavoista ilmestyi elokuussa, kuusi kuukautta ja lähes kuusi tuhatta kuollutta liian myöhään. Jutun kirjoittaja freelancer Emanuel Karlsten hoksasi tehdä tietopyynnön Tegnellin sähköposteista. Karlsten yritti selvittää iltapäivälehti Expressenissä julkaistussa jutussaan, onko Ruotsi tietoisesti ajanut laumaimmuniteettia vai ei. Onko hallinnossa päätetty etukäteen, että osa saa kuolla?

Suomessa julkinen paine on pakottanut vastuulliset kertomaan selkeästi kansalaisille, mitä tavoitellaan. He ovat joutuneet miettimään, voivatko elää päätöstensä kanssa tilanteessa, jossa media kertoo päätösten taustat kaikelle kansalle. Työrauhaa twitterissä aneleva pääministeri ei ole osoitus siitä, että täällä Suomi vain riitelee, kun pitäisi selättää tappava kulkutauti. Se kertoo siitä, että media on hoitanut tehtävänsä kuten pitää. Kriisin keskellä työrauha ei kuulu niille ihmisille, jotka päättävät kuka saa elää. Kriisin aikana kukaan ei saa olla kuningas.