Pauli Aalto-Setälä ja Saska Saarikoski tiivistivät, kuinka näköalattomasti suomalainen journalismi suhtautuu urheiluun, kirjoittaa päätoimittaja Antti Pärnänen

Koronakriisi on käynnistänyt Suomessa omituisen mediakeskustelun: Kun kisat on peruutettu ja sarjat keskeytetty, tulisiko urheilutoimittaminen lopettaa? 

Ajatuskulku on edennyt niin, että koska nyt ei urheilla, urheilutoimittamisella ei ole virkaa. Eriskummallista keskustelua ovat ruokkineet näkemyksillään muun muassa suomalaisen journalismin konkarit Kauppalehden Arno Ahosniemi, Helsingin Sanomien Saska Saarikoski ja pitkän mediapomouran tehnyt Pauli Aalto-Setälä. Mukaan intoutui myös Helsingin pormestari Jan Vapaavuori.

Ulostulot poikivat runsaasti kommentteja.  

Vaikuttaa siltä, että korkean statuksen konkarit ajattelevat urheilutoimittamisen olevan yhtä kuin tulosuutisointi. Ja kun he kommentoivat urheilutoimittamista, kritiikin kärki on sisällön sijaan sen tekemisessä ylipäätään.

Se on hämmentävän näköalatonta. 

Keskustelusta huomaa, ettei urheilun merkitystä ole käsitetty. Se johtuu siitä, että suomalainen urheiluväki on epäonnistunut merkityksensä viestimisessä. Urheilu ei ole edelleenkään perustellut itseään muulle yhteiskunnalle. Se näkyy muun muassa julkisen rahallisen tuen määrässä.

Esimerkiksi kulttuurilla on itseisarvo. Se koetaan tärkeäksi sellaisenaan. Urheilu on useammin väline. Mitaleihin, maabrändityöhön, yhteenkuuluvuuteen, kansanterveyteen.

Urheilu on Suomen suurin kansanliike, yhteensä satoja miljoonia euroja pyörittävä elinkeinoala, maan suosituinta yleisöviihdettä ja keskeinen kansanterveyden edistäjä. Valtavan ihmisjoukon olemisen tapa. Urheilu- ja liikuntajärjestöt ovat maan suosituin vapaaehtoistoiminnan alue. Leijonien ottelulla saattaa Suomessa olla katsojia enemmän kuin Linnan juhlilla.

Noin massiivinen osa yhteiskuntaa tarjoaa journalismille suunnattoman aiheiden kirjon, jota tiedotusvälineillä on korona-aikana poikkeuksellinen mahdollisuus ruotia, kun päivittäinen tuloskiire on tauolla. Missä mitassa mediatalot ovat onnistuneet mahdollisuuden hyödyntämisessä? Sen analysoimisessa piilee suomalaiselle urheilujournalismille iso kehityksen siemen.

Koronaoloissa on syntynyt hyvää urheilujournalismia.

STT:n Raiko Häyrinen kirjoitti, miten hieroja Marko Yrjövuoren on annettu brändätä itsestään guru ja tähtien luottomies.

Ylen Hinni Hirvonen kertoi, miten Suomi tukee urheilua naapureitaan vähemmän, vaikka Ruotsissa liikunta on saanut jatkua läpi koronaviruspandemian.

Hippo Taatila kirjoitti X-julkaisuun mainion henkilökuvan urheilun merkittävästä vallankäyttäjästä poikkeuksellisella näkökulmalla.

Elmo-lehden jalkapallopodcast Pausa käsitteli Roy Hodgsonia ja aikaa, jolloin Huuhkajia valmensi kansainvälisesti tunnettu englantilaispäävalmentaja.

Omaa tuotetta saanee nostaa yhden jutun verran: Jatkoajan Lauri Meriläinen kirjoitti kepeän jutun lajikulttuurin erikoisuudesta, mailan lavan teippauksesta.

Korona-ajan urheilutoimittaminen on lähtökohdaltaan samanlaista kuin yleistoimituksen työ kaikkina aikoina. Nyt juttuaiheita ei tarjotakaan joka ilta kultalautasella. Ne on luotava itse. Urheilutoimittajat ovat tottuneet urheilukalenterin ohjaamina reaktiivisuuteen, nyt vaaditaan aktiivisuutta. 

Tuntuu, että ihmisille olisi hyvä avata ihan perustavanlaatuisiakin asioita. Mitä fysiologinen lahjakkuus solutasolla tarkoittaa? Miten dopingaineet vaikuttavat? Miksi suomalainen urheilu ei osaa kaupallistaa itseään? Mitä tapahtuu etiikalle, kun yksilön koko elämäntapa perustuu paremmuuden tavoittelulle? Kuinka riippuvainen kotimainen huippu-urheilu on suomalaisten vedonlyöntitappioista? 

Paljonko urheilujournalismi kiinnostaa kriisin aikana? Paikoin maakuntalehdissä nostalgiajutut keräävät oikein hyvin yleisöä. Valtakunnan tasolla korona vie happea. Muuttujia on toki monia. 

Keskustelu sporttitoimittamisen jonninjoutavuudesta on kylläkin käytännön tasolla osoittautunut ajankohtaiseksi, sillä mediatalot ovat valinneet lomauttaa ja uudelleensijoittaa urheilutoimittajia ensimmäisten joukossa. Se on tässä hetkessä ymmärrettävää, mutta kertoo kyllä myös kunnianhimon puutteesta aihealuetta kohtaan.

”Miksi urheilujuttuja yhä tehdään?” -keskustelun tähtäimessä on ollut varsinkin Yleisradion Urheiluruutu. Urheiluruutuun myös tiivistyy keskustelun absurdius. Suomessa olisi aivan perusteltua pohtia, onko järkevää, että verovaroin tuotetaan urheilulle oma ohjelma useita kertoja päivässä. Miten olisi Ilmastoruutu? Vaikkapa yksi Ilmastoruutu-päivä viikoittain? 

Mutta sen sijaan puhutaan Urheiluruudun lopettamisesta turhana ja nälvitään urheilutoimittamista. Toki mediatalot ovat itsekin syypäitä keskusteluun. Yleisö on opetettu siihen, että urheilutoimittaja kysyy yleensä ”mitä”, toisinaan ”miten” mutta harvoin ”miksi”.

Jokainen suomalaiseen urheilutoimittamiseen perehtynyt tietää, että kritisoitavaa piisaa ja opponoitavaa on. Silkasta laadusta riittäisi keskusteltavaa. Mutta se, että urheilemisen taukoaminen mitätöisi urheilujournalismin tarpeellisuuden, on kapeakatseista ja typerryttävää.