Mediassa on kerrottu, miten koronaepidemia on muuttanut toimittajan käytännön työtä. Lehtiä tehdään etänä, radiossa desinfioidaan mikrofoneja ja televisiossa vieraat pitävät turvavälin. Arda Yildirim kirjoittaa, miltä toimittajan työ koronakriisissä tuntuu.
Selaan verkossa Suomen suurilevikkisimmän sanomalehden näköislehteä. Jokainen osio kotimaasta urheiluun ja kulttuurista tieteeseen käsittelee aiheita nyt uudesta näkökulmasta nimeltä Covid-19, tuttavallisemmin korona.
On 15. päivä siitä, kun hallitus ja presidentti totesivat Suomen olevan poikkeustilassa.
Tyhjennän kuivakaappeja maanisesti kaikenlaisiin pataruokiin. En enää kuuntele ulkoillessani musiikkia tai podcasteja, sillä ne tuntuvat liialta – luonnonäänet riittävät. Tervehdin muita lenkkipoluilla, sillä tunnen asuvani kasvottoman kaupungin sijaan mökkikunnan kaltaisessa pienessä kyläyhteisössä. Koitan vihdoin päästä eroon päivittäisen hiustenpesun kierteestä hajauttamalla sen muutamaan kertaan viikossa. Kevät ikkunan takana huokuu kauneutta ja lempeyttä, mutta peilistä katsoo ylivirittynyt ja pöhnäinen tyyppi.
Korona muuttaa ihmistä ja toimittajaa.
Freelancetoimittajana haen juttuideoita kuulluista keskusteluista, luetuista artikkeleista, nähdyistä ilmiöistä ja teoksista.
Nyt aihetta kirjoittaa olisi vaikka mistä, mutta pää tuntuu raskaalta.
Pelko- ja ahdistustiloissa käännyn yleensä sisäänpäin. Niin huomaan tekeväni myös nyt. Koronaeristyksen aikaan kirjoitan lähinnä esseitä, runoja ja kolumnia. Niissä kaikissa lähtökohta on tarkka ja henkilökohtainen havainto.
Itsensätyöllistäjänä yritän myös tietysti optimoida kirjoitukseen käytetyn ajan ja siitä saadun kompensaation. Nyt tuntuu kuitenkin brutaalilta kirjoittaa juttuja, joissa kerrotaan kymmenien tuhansien ihmisten lomautuksista, ja saada itse siitä rahaa. Niin, vaikka se onkin ”meidän työtä”.
Maaliskuun 16. päivään asti yksi suurimmista tulonlähteistäni olivat Helsingin Sanomille kirjoittamani ravintolakritiikit. Nyt ne olisivat pannassa x-määrän aikaa, aivan ymmärrettävistä syistä. Olisi vastuutonta hekumoida korttelibistron lähes orgasmista jäätelöannosta, ja täten kannustaa joukkovaellukseen pandemian aikana.
Vaikka osa tuloistani syväjäädytettiin yleisen hyvän vuoksi, tuntuu, että meitä toimittajia tarvitaan nyt entistä enemmän.
En kirjoita juurikaan päivittäisjournalismia, joten työni näyttävät ainakin tällä hetkellä jatkuvan melko samalla tavalla kuin aiemmin. Tuntuu kuitenkin, että jokaista uutta juttua ideoidessani mietin sitä vielä aina yhden lisäkiepin kautta.
Koronaepidemia on saanut tiedonjanoni yltymään. Tunnen luovuuden aivan eri tavoin kuin ennen: pakon edessä olen ottanut yhteyttä uusiin lehtiin ja uusiin ihmisiin, kirjoittanut uudenlaisia tekstejä (tämäkin on muistaakseni jos ei nyt ensimmäinen niin ainakin ensimmäisiä kolumnejani).
Vaikka tilanne on päällipuolin ahdistava, on informaation jano suuri. Monen mieli kuitenkin järkkyy sen saannin hetkellä.
”En tiedä miten sodan aikaan olisi kotirintamalla pärjätty, jos joka päivä olisi saatu näin negatiivisia uutisia”, kertoo vaarini puhelimitse.
Niin. Uutiset ovat lähipäivinä olleet kovin synkkiä. Koronapäivityksiä jatkuvalla syötöllä tuottavat toimitukset toimivat etulinjassa. Koen äärimmäistä ylpeyttä heistä ja siitä, kuinka positiivisia uutisia, kriisin paljastamia inhimillisyyden pesäkkeitä nostetaan kuolinlukujen rinnalle.
Nämä hitaasti etenevät päivät ovat myös saaneet kulkemaan aiemmin tuttuja kävelyreittejä uusien polkujen kautta. Läheisen metsän isommat kävelytiet ovat haarautuneet mitä maagisimpiin pieniin soppiin. Olen seissyt kasvokkain metson ja rupikonnan kanssa. Matala merivesi on paljastanut kauniit, levän marmoroimat pienet luodot.
Kriisi on pakottanut katsomaan asioita aivan eri näkökulmasta. Etsimään tapoja selviytyä. Tukeutumaan muihin: uusia yhteisöjä tuntuu syntyvän päivittäin. Naapuriapua tarjotaan enemmän kuin sitä tarvitaan, ymmärtäväisiä hymyjä vaihdetaan samaa tahtia kuin kadunpuoltakin.
Myös erakkoluonteeni on katsonut itseään peilistä: en ole koskaan tuntenut tarvitsevani toista ihmistä niin paljon kuin nyt. Parin vuoden takainen Yhdessä – tillsammans -kampanja olikin vain etydi korona-sinfonian rinnalla.
Ja vaikka toimeentuloni, yhteiskunnan heikoimpien, luovien alojen ja kansantalouksien selviytyminen ovat nyt vaakalaudalla, yhdestä asiasta olen varma:
En ole koskaan ennen tuntenut olevani näin vahvasti osa tätä ammattikuntaa.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
