Journalismi

Suurmiesten kuoleman jälkeen saa puhua myös heidän pimeistä puolistaan

Kun Kobe Bryantin tai Jörn Donnerin kaltainen ristiriitainen tähti kuolee, julkisuus ei voi olla kuin kirkko tai muistotilaisuus, kirjoittaa Tommy Lindgren esseessään.

Kuulin koripallotähti Kobe Bryantin kuolemasta seistessäni sunnuntai-iltana supermarketin vihanneshyllyjen välissä.

Ensireaktio oli täydellinen epäusko. Selatessani Twitteriin päivittyviä vahvistuksia uutiseen olo tuntui fyysisesti pahalta, ja se paheni entisestään, kun myöhemmin kävi ilmi, että samassa helikopterionnettomuudessa kuoli myös Bryantin 13-vuotias tytär Gianna Bryant ja kaksi muuta lasta. Yhteensä yhdeksän ihmistä.

Kobe Bryant oli kuollessaan 41vuotias, vajaan vuoden minua nuorempi. Ihmiselämän päättymistä ei ole koskaan helppo ymmärtää, mutta tragedia järkytti monia poikkeuksellisen rajusti. Siinä oli jotain samaa kuin Ayrton Sennan tai prinsessa Dianan pysäyttävissä kuolinuutisissa. Monelle koripallon ystävälle se toi taatusti mieleen myös auto-onnettomuudessa 27-vuotiaana menehtyneen kroatialaisen Dražen Petrovićin kohtalon.

Erityisen julmalta tuntui lukea Bryantin tyttärestä, jonka koripallo-otteluun helikopteri oli ollut matkalla. Bryant oli 2016 päättyneen peliuransa jälkeen omistautunut näkyvästi neljälle tyttärelleen. Helikopteriinkin hän turvautui ja oli turvautunut satoja kertoja voidakseen maksimoida Giannan ja muun perheen kanssa viettämänsä ajan.

Kobe Bryant tunnettiin naisten koripalloilun puolestapuhujana, ja hän toimi mentorina tai esikuvana monille nuoremmille urheilijoille. Bryant ei myöskään pelännyt ottaa kantaa, vaan tuki muun muassa amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan boikottiin joutunutta pelinrakentajaa Colin Kaepernickia tämän kampanjoinnissa poliisiväkivaltaa ja rasismia vastaan. Eläköityneen NBA-tähden julkisuuskuvasta oli muodostunut monipuolinen ja vaikuttava.

Kobe Bryantin saavutukset koripallossa kuuluvat kiistatta lajihistorian jykevimpiin. Hän oli viisinkertainen NBA-mestari ja kaksinkertainen olympiavoittaja, koko 20-vuotisen uransa Los Angeles Lakersin paidassa pelannut kulttuuri-ikoni ja supertähti. Osa pelitovereista ja vastustajista on myös kuvannut Bryantia röyhkeän itsekkääksi. Rolling Stone -lehti otsikoi artikkelinsa Kobe Bryantin jäähyväisottelusta näin: ”The NBA’s All-Time Asshole Says Goodbye” – NBA:n kaikkien aikojen kusipää jättää jäähyväiset.

Bryant tunsi arvonsa. Hän kehitti itselleen alter egon, lempinimen ja brändin nimeltä Black Mamba ja alkoi kuvata asennettaan pelikentillä ”Mamba-mentaliteetiksi”. Kobe oli mies kentän ulkopuolella, kentällä oli Mamba.

Ei ole sattumaa, että hahmo syntyi juuri kaudella 2003–2004, Bryantin uran synkimpinä aikoina. Mies kentän ulkopuolella oli nimittäin ongelmissa. Kesäkuussa 2003 häntä syytettiin 19-vuotiaan naisen raiskauksesta hotellihuoneessa Coloradossa.

Suosittelen lukemaan The Daily Beast -sivustolta löytyvän Marlow Sternin artikkelin Kobe Bryant’s Disturbing Rape Case: The DNA Evidence, the Accuser’s Story, and the Half-Confession, jonka yksityiskohtaiset tiedot esimerkiksi uhrin ja Bryantin lausunnoista poliisikuulusteluissa ovat todella karuja.

Naisen poliisikuulusteluissa antaman lausunnon mukaan Bryant oli kuristanut häntä eikä ollut päästänyt häntä pois hotellihuoneesta. Bryant itse sanoi poliisille, että kyse oli ollut kovaotteisesta seksistä. Seksuaalirikosten uhrien tukikeskuksen sairaanhoitajan lausunnon mukaan naisen vammat vaginan alueella ja ruhjeet kaulassa viittasivat kuitenkin väkisin tapahtuneeseen yhdyntään, ei suostumukselliseen seksiin.

Nykypäivän perspektiivistä hätkähdyttävimpiä yksityiskohtia on Bryantin anteeksipyyntö, jonka hänen asianajajansa luki oikeussalissa naisen kieltäydyttyä todistamasta ja luopuessa rikossyytteistä. Päätöstä oli edeltänyt Bryantin asianajajien ja tiedotusvälineiden kuukausia jatkunut lokakampanja uhrin uskottavuuden horjuttamiseksi. Julkisuuteen oli vuodettu muun muassa naisen nimi sekä mielenterveyteen ja seksuaalihistoriaan liittyviä tietoja.

Bryant sanoi lausunnossaan, että vaikka hän oli aidosti uskonut seksin olleen suostumuksellista, hänen oli tunnustettava, ettei nainen ollut kokenut tilannetta samalla tavalla.

”Ymmärrän nyt, että hän kokee, ettei antanut suostumustaan tähän kohtaamiseen”, Bryant myönsi.

Jos ymmärtää, mitä suostumus tai sen puute merkitsee, lausunto kuulostaa aika paljon raiskaustunnustukselta.

Erillinen siviilikanne päätyi lopulta sovitteluun, eikä sen yksityiskohtia tunneta. Vaitiolosopimus osapuolten välillä on yhä voimassa.

Raiskaustapaus on nostettu esiin, kun Kobe Bryantin perintöä on kuolemaa seuranneina päivinä hahmoteltu maailman mediassa. Suomessa esimerkiksi Ilta-Sanomien toimittaja Janne Oivio kirjoitti siitä ansiokkaan yksityiskohtaisesti muistokirjoituksessaan. The Washington Post -lehti puolestaan ehti hetkeksi hyllyttää toimittajansa Felicia Sonmezin vain siitä syystä, että tämä oli twiitannut vanhan uutisen Coloradon tapahtumista Bryantin kuoleman jälkeen. Sonmez on itsekin seksuaalirikoksen uhri (joista englanniksi käytetään hienoa termiä survivor, selviytyjä).

Useimmissa tribuuteissa traagisesti kuolleelle sankarille ”se Coloradon tapaus” on kuitenkin ollut lähinnä pakollinen pikkumaininta. Että tällaistakin tapahtui, mutta ei nyt mennä siihen, ei tällaisella hetkellä.

Monia Kobe Bryantin urheilu-uraa ihailleita ihmisiä voikin varmasti loukata ajatus raiskaussyytteistä puhumisesta vain tunteja tai päiviä traagisen kuoleman jälkeen. Coloradon tapauksesta puhuminen nähdään väärin ajoitetuksi ja jopa loukkaavaksi niin Bryantia kuin häntä surevia kohtaan.

Kukaan ei kuitenkaan voi määrätä, millä tavalla muiden on soveliasta muistella miestä, jonka perintöön kuuluu myös epämukavia totuuksia. Tätä tuntuu olevan hankala ymmärtää someajan #RIP-aallokossa. Kaikille Kobe Bryantin nimi ei tuo ensimmäisenä mieleen NBA-mestaruuksia tai rautaista harjoitteluetiikkaa, vaan miehen, jonka uskottava raiskaussyyte hautautui lopulta mediassa syrjähyppynarratiivin ja vaimolle ostetun neljän miljoonan dollarin anteeksipyyntösormuksen alle.

On epätodennäköistä, että Bryantin ylle langennut raiskausepäily koskaan hälvenisi. Eikä ole sattumaa, että koko kysymys surusta, kunnioituksesta ja vaikenemisesta on usein vahvasti sukupuolittunut.

Vertailukohtien löytäminen Suomesta ei vaadi pinnistelyä. Aivan samat mekanismit ovat meillä johtaneet vihaisiin ja jopa aggressiivisiin palautevyöryihin, kun joku – useimmiten nainen – on uskaltanut julkisesti kuoleman jälkeen muistuttaa edesmenneiden suurten miesten pimeämmistä puolista. Mikään määrä vihaa ja halveksuntaa vainajan kunniaa loukanneita kohtaan ei silloin tunnu riittävän.

Keskustelua siitä, mitä ihmisistä saa sanoa, on käyty erilaisin painotuksin esimerkiksi Tony Halmeen, Matti Nykäsen ja viimeisimpänä Jörn Donnerin kohdalla. Ja tullaan taatusti käymään jatkossakin, oli kyse sitten rikoksista tai hankalammin määriteltävistä hyväksyttävän käytöksen rajoista eri aikoina.

Jokainen ihminen jättää jälkeensä vaihtelevan ristiriitaisen vyyhdin elettyä elämää. Edesmennyt toimittaja Perttu Häkkinen lausui hienosti Arto Nybergin ohjelmassa syksyllä 2017:

”Ihmisessä on samalla jotain hirvittävän ylevää ja hirvittävän alhaista. Ihminen on kiimainen oman edun tavoittelija ja törkeä eläin, jossa on samalla jaloja itsekehitykseen tähtääviä piirteitä. Kaksinaisuus näiden napojen välillä ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä minua. Se pitää minua hereillä öiseen aikaan.”

Kobe Bryantin kuolemasta kuullessani olin sattumalta juuri sulattelemassa epämukavia tunteita Slow Burn -nimisen podcastin äärellä. Siinä kerrotaan muun ohella yksityiskohtaisesti räppäri ja näyttelijä Tupac Shakurin (2Pac) vuoden 1995 vankeustuomiosta. Shakur tuomittiin Ayanna Jackson -nimisen naisen raiskauksesta hotellihuoneessaan kahden seurueeseensa kuuluneen miehen kanssa. Hän vannoi itse syyttömyyttään kuolemaansa asti. Miten sovittaa yhteen ajatus ihailemastani artistista, joka oli myös tuomittu seksuaalirikollinen?

Tupac Shakur tapettiin Las Vegasissa 24 vuotta sitten, Kobe Bryantin kuolemasta on tätä kirjoitettaessa kulunut vasta runsas viikko. Kummankin elämä päättyi aivan liian varhain, ja läheisten ohella heitä ovat surreet miljoonat fanit ympäri maailmaa.

Julkisen keskustelun tila mediassa ei kuitenkaan ole kirkko tai muistotilaisuus. Julkisuudessa eläneiden ihmisten menneisyyttä arvioitaessa huomio kohdistuu aina myös siihen, miten kriittinen journalismi on onnistunut hairahdusten käsittelyssä heidän elinaikanaan.

Toimittaja Lindsay Gibbs toteaa Hang Up & Listenpodcastissa Kobe Bryantin raiskaussyytösten ja oikeudenkäynnin käsittelyn olleen mediassa aikoinaan niin puutteellista, että on helppo ymmärtää, miksi moni kokee tarpeelliseksi nostaa tapauksen uudestaan esiin. Ja jos nyt – kun median ilmatila täyttyy loputtomista Kobe Bryant -tribuuteista ja -artikkeleista – on “liian pian” käsitellä yli 16 vuoden takaisia tapahtumia, niin milloin sitten olisi sopiva aika?

Eikä kyse ole koskaan vain yhdestä ihmisestä: jokainen korkean profiilin seksuaalirikoksen käsittely kertoo muillekin uhreille, selviytyjille, piittaako media tai yhteiskunta heidän kokemuksistaan.

Gibbs mainitsee Hang Up & Listenissä tutkimukset, joiden mukaan Bryantia syyttäneen naisen mustamaalaus mediassa johti jopa muiden raiskauksen uhrien vaikenemiseen. Mikäli seksuaalirikokset halutaan ottaa vakavasti, on etenkin journalistien vastuulla olla vähättelemättä huippu-urheilun tai viihdemaailman tähtiin kohdistuvia raiskaus- ja ahdistelusyytteitä.

Valitettavan usein ne, joilla on rahaa, mestaruuksia, sponsorisopimuksia ja riittävän korkea jalusta saavat kyllä synninpäästön. Penn Staten yliopiston historian ja sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Amira Rose Davis kirjoittaa The New Republic -lehdessä Kobe Bryantin raiskaussyytteiden käsittelystä mediassa.

Hän muistuttaa myös, miten italialainen jalkapalloseura FC Juventus reagoi syksyllä 2018 Football Leaks -sivuston ja Der Spiegel -lehden julkaisemiin tietoihin jalkapalloilija Cristiano Ronaldon raiskaussyytteistä vuodelta 2009. (Ronaldon asianajajat sopivat tapauksen naisen kanssa ja maksoivat tälle Der Spiegelin mukaan 375 000 dollaria.)

Juventuksen virallisen Twitter-tilin viestissä todettiin, että Ronaldo oli ”osoittanut viime kuukausina suurta ammattimaisuutta ja omistautumista” ja että hän oli ”suuri mestari”. Lopuksi näytettiin videoklippiä Ronaldon maalista ja tuuletuksesta. Että se siitä, peli jatkukoon.

Kobe Bryant halusi Coloradon jälkeen kiinnittää ihmisten huomion Black Mambaan. Maailman mahtavinkaan urheilija ei voi kuitenkaan vaihtaa ihmishahmoaan supersankariksi.

Olisi inhimillisempää ajatella, ettei kukaan ole virheetön, vaan kaikilla on pimeät puolensa. Valtaosa Kobe Bryantin muistolle rakennetusta monumentista keskittyy joka tapauksessa hänen saavutuksiinsa koripalloparketilla. Niistä voi kuka tahansa vapaasti iloita, eikä Coloradon tapahtumista puhuminen saa yhtään Bryantin mestaruutta katoamaan.

Kobe Bryant saattoi hyvin olla samaan aikaan kaikkia näitä asioita: rakastava isä ja aviomies, älykäs ja intensiivinen kilpaurheilija, italiaa sujuvasti puhunut runouden ystävä, naisten urheilun ja kansalaisoikeuksien puolustaja – mutta myös mies, joka pakotti nuoren hotellityöntekijän yhdyntään vastoin tämän tahtoa.

Olisi hyvä antaa idoliemme laskeutua jalustoiltaan. Yrittää sietää niitä hankalia tunteita, joita heidän epätäydellisyytensä tai jopa julmuutensa meissä herättävät.

Kenenkään surun, empatian ja kunnioituksen arvoa sen ei pitäisi loukata. Päinvastoin.