Journalismi

Politiikan journalismista ei voi siivota pois politiikkaa

”Poliitikot mielellään hämärtävät arvojen tärkeyttä politiikanteossa. Median ei pidä lähteä tällaiseen pelleilyyn mukaan”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Kuvavirtaa suljetuista ovista, nopeasti kyhättyjä tekstejä tiedotustilaisuuksista, hengästynyt keski-ikäinen antamassa lausuntoja siitä, oliko joku vai eikö ollut jossakin kokouksessa, jossa päätettiin jotakin. Lausunnot, vuodetut asiakirjat ja muistiot kokouksista, niiden aiheista, kellonajoista ja läsnäolijoista valuvat tv-studioihin. Tältä näytti Suomen politiikan uutisointi joulukuussa.

Hallituskriisin seurauksena pääministeri vaihtui. Antti Rinteen (sd.) viikon mittainen kujanjuoksu median kanssa oli hämmentävää seurattavaa. Uutisia tuotettiin kellon ympäri, mutta edes ammattilaiset eivät tienneet, mistä asiassa oli lopulta kysymys. Uutisanalyysit hokivat samaa kuin poliitikot: luottamus, luottamus, ei ole luottamusta, luottamus on mennyt. Minne se meni? Mikä tosiasiallinen teko johti luottamuksen loppumiseen? Median hämmennystä kuvasi hyvin se, että koko viikon suuria ja näyttäviä uutisia aiheesta julkaisseen Helsingin Sanomien oma talouden ja politiikan toimittaja kyseli Twitterissä, miten ulkomaalaiselle voisi selittää Rinteen lähdön syyn.

Erityisen omituiselta median toiminta näytti, kun Rinteen saamaa kohtelua vertaa edellisen pääministerin kohteluun. Juha Sipilä (kesk.) listasi Suomen yleisradioyhtiölle, mitä aiheita sopii käsitellä. Hänen suora puheensa kansalaisille vilisi virheitä ja harhaanjohtavia väitteitä, mutta mediassa kyseltiin lähinnä, oliko puhe jämäkkä. Entä takakonttiin piilotettu valtiosihteeri tai kertomus u-käännöksestä taivaalla? Tietääkö kukaan vieläkään, mitä Sipilä omistaa? Sipilä sai ronkkia työmarkkinoita mielensä mukaan – miksi Rinteen tapauksessa se oli ehdottoman kiellettyä? Edellisen hallituskauden tapahtumiin verrattuna oli hankala ymmärtää, mikä Rinteen toiminnassa oli niin vakavaa, että ero oli välttämätön.

 

Poliitikkojen motiiveja selitetään gallupkäyrillä. Keskusta toimii näin, koska sen kannatus laskee. Demarit tekevät näin, koska perussuomalaisten kannatus on näin korkealla. Mutta vaikka puolueet joskus tekevät päätöksiä kannatuslukujen perusteella, paljon useammin taustalla on ideologia.

Poliitikot itse mielellään hämärtävät arvojen tärkeyttä politiikanteossa. Päätökset – erityisesti sellaiset, jotka satuttavat haavoittuvassa asemassa olevia – tehdään mielellään ”järkiperäisesti” tai ”pakon edessä”. Median ei pidä lähteä tällaiseen pelleilyyn mukaan.

Eduskuntavaalien jälkimainingit ovat hyvä esimerkki siitä, miten kyvytön media oli ymmärtämään arvojen merkityksen. Sinipunaa pidettiin ilmiselvänä. Toimittajat eivät mitenkään voineet ymmärtää, miten niin Rinne ja kokoomus eivät mahtuneet samaan aitioon. Sen ymmärtäminen olisi vaatinut kykyä hahmottaa, miten kaukana ammattiyhdistystaustainen vasemmistolainen vero- ja työpolitiikka on kokoomuslaisista arvoista.

 

Mediassa on pitkään puhuttu siitä, miten oikeis-to – vasemmisto-jako ei enää päde politiikassa, ja kuinka tilalle on tullut konservatiivi – liberaali-akseli. Olisi aika ottaa käsitteet oikeisto ja vasemmisto takaisin käyttöön.

Politiikka kiinnostaa ja merkitsee enemmän kuin vuosikymmeniin. Etupiirit taistelevat resursseista ja kilpailevat siitä, kuka saa määritellä Suomen linjan ja lainsäädännön vaikeissa kysymyksissä, kuten ympäristön suojelussa, työntekijöiden oikeuksissa, terveydenhuollossa, verojen jakautumisessa, sivistyksessä sekä naisten ja lasten oikeuksissa. Useimmat arvovalinnat voidaan sijoittaa oikeisto – vasemmisto-akselille.

Jos politiikka edelleen siivotaan pois politiikasta, seurauksena on ovilivejä, juttuja kokousten kellonajoista tai pienkonetta ohjaavasta pääministeristä sekä vieraannuttavaa hölinää luottamuksesta. Se hämää kansalaisia ja pelaa vain populistien pussiin.