Miksi saan tietoja helpommin veroparatiisista kuin Suomen kaupparekisteristä, kysyy Jyri Hänninen

Unohda höpinä avoimesta suomalaisesta yhteiskunnasta.

Suomi on maa, jossa tiedonsaanti on hidasta, hankalaa ja kallista. Poliisi ei puhu, virkamies tulkitsee julkisuuslakia miten sattuu ja tietovuotajia jahdataan innokkaammin kuin heidän paljastamiaan epäkohtia korjataan.

Moni eurooppalainen maa on tajunnut avoimuuden merkityksen. Esimerkiksi Britannia julkaisee kaikkien yhtiöiden omistajat, tilinpäätökset ja vastuuhenkilöt verkossa ilmaiseksi.

Suomessa vastaavia tietoja on toisinaan mahdotonta saada edes rahalla. Ja osakeyhtiölaki? No, sitä nyt ei aina tarvitse noudattaa.

Kesällä 2015 työskentelin vielä Helsingin Sanomissa. Tutkin suurta suomalaista vuokranantajaa, joka omistaa tuhansia asuntoja.

Yritin saada omistuksista tolkkua ja pyysin konsernin johdolta nähtäväksi kaikkien asuntoja omistavien yhtiöiden osakasluettelot. Pyyntööni ei vastattu.

Kävelin yhtiön pääkonttoriin mukanani tulostettu versio osakeyhtiölaista. Sen 17§:n ensimmäinen virke on harvinaisen selkeä: ”Osakasluettelo on pidettävä jokaisen nähtävänä yhtiön pääkonttorissa.”

Pyysin osakasluetteloita. Kahden tunnin odottelun jälkeen sain kuulla, ettei osakasluetteloita näytetä minulle. Ne lähetettäisiin postitse.

Parin viikon jälkeen postia tuli – mutta ei osakasluetteloita, vaan postiennakoita. Yhden osakasluettelon lunastaminen olisi maksanut 120 euroa. Konserniin kuului yli 170 yhtiötä.

Postiennakot jäivät lunastamatta.

Jos yhtiöllä on jotain piiloteltavaa tai sen johto ei halua, että sen toimia pengotaan, osakeyhtiölakia jätetään toistuvasti noudattamatta.

Mutta lain rikkomisestahan on seuraamuksia?

Ehkä. Mahdollisesti. Tuskin.

Olen pyytänyt asiaan tulkintaa professorilta ja poliisilta. Selvää vastausta en ole saanut. Poliisi kehotti minua tekemään tutkintapyynnön, mutta epäili, ettei se johda mihinkään.

Professori sanoi kysymyksen olevan mielenkiintoinen, mutta vastauksen olevan epäselvä. Osakasluettelon panttaaja voi syyllistyä osakeyhtiörikkomukseen. Siitä selviää sakkotuomioilla.

Yritystoiminta ei nauti yksityisyyden suojaa. Sille on syynsä.

On yleisen edun mukaista tietää, mitä yhtiöissä tapahtuu. Yritystiedot ovat myös avain korruption tutkimiseen ja taloudellisten väärinkäytösten paljastamiseen. En olisi kollegoideni kanssa esimerkiksi koskaan selvittänyt Nuorisosäätiöön liittyviä lahjus- ja talousrikosepäilyjä ilman julkisia rekistereitä.

Helpoksi tutkimista ei ole tehty.

Helsingin Sörnäisissä sijaitsee valtava tiedon aarreaitta – Patentti- ja rekisterihallitus eli PRH.

PRH kerää tiedot kaikista Suomessa toimivista yrityksistä, yhdistyksistä ja säätiöistä. Ikävä kyllä PRH:ssa tieto myös tahtoo pysyä.

Tietoja voi selata ilmaiseksi PRH:n tiloissa Helsingissä – viraston aukioloaikoina. Muina aikoina tietoja voi ostaa sähköisestä palvelusta. Se on tyyristä. Tiedon hankintaan liittyvät kustannukset saattavat jopa pakottaa freelancerin luopumaan juttuhankkeesta.

EU-maissa on otettu käyttöön uutta rahanpesun ehkäisyä koskevaa lainsäädäntöä. Yksi tärkeä osa uudistusta on edunsaajien rekisteri, jota Suomessa ylläpitää PRH. Rekisteriin kerätään tiedot esimerkiksi henkilöistä, jotka omistavat osakeyhtiöstä yli 25 prosenttia.

Loistava tiedonlähde – vai onko?

Suomessa viranomaiset tulkitsevat lakia niin, että rekisterin tietoja voi luovuttaa rahanpesua selvittäville tahoille, kuten poliisille, verottajalle ja median edustajille.

PRH:n pääjohtajan Antti Riivarin mukaan toimittajat voivat saada omistajatietoa – tosin lupaa on erikseen pyydettävä.

Tämä on askel eteenpäin. Mutta lakia olisi voinut tulkita toisinkin.

Jos haluan selvittää, kuka omistaa yhtiön Luxemburgin veroparatiisissa, se onnistuu muutamassa minuutissa. Kustannukset tiedonhakuun ovat nollasta muutamaan euroon.

Suomessa voin varautua siihen, että odotan viikkokausia, soitan poliisille ja professorille ja poljen jalkaani. Enkä saa tietoja.

Myös rahanpesulain tulkinnassa Luxemburg otti avoimemman linjan. Se avaa omistajia koskevan rekisterin kaikkien käyttöön.

Miksi saan tietoja helpommin veroparatiisista kuin Suomen kaupparekisteristä?

Monet tutkijat puhuvat veroparatiisien sijaan salaisuusvaltioista. Tässä mielessä Suomi on enemmän veroparatiisi kuin Luxemburg.

Suomi on viime vuosina ottanut avoimuudessa takapakkia.

Monet viranomaiset ovat alkaneet tulkita lakeja tavoilla, jotka kaventavat asiakirjojen julkisuutta. Näin toimi viimeksi verottaja, kun se alkoi salata tulo- ja verotietoja.

Oikeus- ja rikostoimittajat ovat poliisien kanssa hätää kärsimässä. Oikeustoimittajien puheenjohtajan Rami Mäkisen mielestä nykyiset laintulkinnat alkavat jo vaikeuttaa toimittajien työn tekemistä.

Aiemmin tutkinnanjohtajat uskalsivat kertoa paljon vapaammin rikostutkinnan tilanteesta. Nyt suut ovat supussa. Poliisihallitus antoi marraskuun alussa uuden ohjeistuksen julkisuuslain tulkinnasta. Helsingin Sanomissa hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää antoi ohjeistukselle huutia.

”Aivan liian pitkälle menevää salaamista”, Mäenpää sanoi.

Uusi ohjeistus on radikaali. Sen perusteella poliisi salaa parisuhdeväkivaltaan ja sosiaalihuollon asiakkuuteen liittyvät tiedot, tiedot avioliitosta ja pitkän liudan muita asioita. Tulkintoja perustellaan etenkin yksityisyyden suojan parantamisella. Samalla paljon yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa uhkaa jäädä julkistamatta.

Käytännössä poliisi voi lähes mielivaltaisesti päättää, mitä tietoa se julkistaa ja mitä ei. Ajattelutapa on julkisuuslain nähden täysin nurinkurinen. Poliisi on tehnyt julkisuuslaista salaamislain.

Myös tietovuotoihin suhtaudutaan aikaisempaa tiukemmin. Esimerkiksi Verohallinto on jahdannut lähteitä jutuissa, joiden tiedot ovat virastolle kiusallisia.

Jutun paljastamien epäkohtien korjaamisessa ei ole näkynyt samanlaista kiirettä.

Julkisuuslakia on luvattu uudistaa. Tarkoituksena on, että kuntien omistamat yhtiöt alkaisivat noudattaa lakia. Useat toimittajajärjestöt ovat vedonneet lain uudistamisen puolesta. Hanke on kannatettava, mutta ensin virkamiehet pitäisi saada noudattamaan nykyistä lakia. Mielivaltaiset lain tulkinnat ovat yleisiä. Osa virkamiehistä ei näytä piittaavan julkisuuslaista lainkaan.

Ja miksi piittaisivat? Väärät tulkinnat johtavat harvoin sanktioihin. Virkamies voi saada salailusta organisaatioltaan jopa kiitokset – estit ikävän jutun julkaisun, hienosti toimittu.

Kirjoittaja on Ylen MOT:n toimittaja. Juttua varten on haastateltu useita toimittajia ja asiantuntijoita.