Kiroilu on joskus uutinen itsessään

Sanomalehti The New York Times päätyi pari vuotta sitten otsikoihin, kun Valkoisen talon entistä viestintäjohtajaa Anthony Scaramuccia oli siteerattu sanatarkasti. Korrektiudestaan tunnettu lehti oli päästänyt sellaisenaan läpi kaksi fucking-sanaa ja yhden cock-sanan. Vaikka päätös ei ollut aivan ennenkuulumaton, toimituksen johdon kerrottiin punninneen sitä tarkkaan.

Samaa pohdintaa harjoitetaan muuallakin. Yksi syy on joidenkin ihmisten pahastuminen. Kerran Helsingin Sanomien toimitukseen soitti lukija, jonka tuohtumus ei jäänyt epäselväksi: ”Kun näen tekstissä kirosanan, lopetan jutun lukemisen – ja tekstin kirjoittaneen toimittajan juttujen lukemisen.”

Karkeita kirosanoja on nähty Hesarinkin historiassa. Jo vuonna 1981 muusikko Juice Leskinen käytti sunnuntaisivuilla sanoja vittu, vittuilu ja vittumainen. Kielentutkija Vesa Heikkinen panikin runsas vuosi sitten Journalistissa merkille, että vittu-sana esiintyy erityisesti sitaateissa.

Sunnuntaiosaston nykyinen esimies Anssi Miettinen kertoo, että myös sitaateista voidaan karsia turhaa kiroilua. Välillä sadattelun todistusvoima on silti niin suuri, että muut ratkaisut tuntuisivat falskeilta. Esimerkiksi The New York Times piti uutisarvoisena, että juuri presidentin viestintäjohtaja oli käyttänyt moista kieltä.

Kiroilua inhoavien ei muuten välttämättä kannata kurkistaa tanskalaisiin lehtiin. Englannista lainattuja sanoja fuck ja shitstorm on viljelty jopa otsikoissa ja myös suurissa sanomalehdissä, kuten Jyllands-Postenissa ja Politikenissa.

Entä kirosanojen leikkely? Sitäkin näkee toisinaan, mutta hieman tekopyhältä se tuntuu. Kuten WSOY:n kustannustoimittaja Samuli Knuuti sanoo uusimmassa Lööppi-lehdessä kirjasta Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan: ”Typerää laittaa nimeen kirosana, jos ei kehtaa laittaa sitä kirjan kanteen.”