Väite

Yritykset eivät kuuntele toimittajakunnan kainoja toiveita, kirjoittaa toimittaja ja viestijä Emilia Mäenmaa

Toukokuussa konsulttitalo Milttonin asiantuntija, entinen toimittaja Ville Blåfield jakoi Twitterissä työnantajansa alustalla julkaistun reportaasimuotoisen jutun, joka kartoitti eurooppalaisten tuntoja EU:sta eurovaalien kynnyksellä.

Sen seurauksena lehtitalojen toimittajat ja viestintätoimistojen työntekijät pohtivat kiivaasti, mitä tarkoittaa, että jutun julkaisija on Miltton eikä journalistinen toimija. Toimittajat pohtivat, voiko viestintätoimisto julkaista reportaaseja, vai pitäisikö journalismia muistuttava juttutyyppi jättää journalisteille, jotta lukijat eivät hämäänny. Minua mietitytti, mitä merkintä ”itsenäisestä Milttonin tuottamasta verkkojulkaisusta” todellisuudessa tarkoittaa.

Keskusteluun osallistui myös JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström, joka vaati viestintäyrityksiltä yhteiskuntavastuun kantamista niin, ”etteivät ne heikennä yhteiskunnan faktapohjaisuutta hämärtämällä journalismin ja sisältömarkkinoinnin rajoja”.

Tämä on suunta, jossa on vain hävittävää. On epärealistista kuvitella, että markkinalogiikan mukaan toimivat yritykset kuuntelisivat toimittajakunnan kainoja toiveita. Saman tien voisi pyytää, etteivät perinteiset journalistiset mediat tekisi natiivimainontaa – hyödyntäähän sekin perinteisen journalismin muotoa.

 

Perinteinen journalismi on viestinnän kanssa samankaltaisessa tilanteessa kuin taloyhtiöt Airbnb:n kanssa. Bisneksen perustuksia järisyttävän uuden tulokkaan aiheuttamiin ongelmiin ei vielä ole keksitty ratkaisuja.

Freelancereiden useat roolit viestinnän, sisältömarkkinoinnin ja journalismin tekijöinä ovat herättäneet kysymyksen riippumattomuudesta. Asiaa on pohdittu muun muassa Journalistissa.

Kun Journalistin ohjeisiin sitoutumattomat julkaisut ovat ottaneet omakseen journalismiin perinteisesti liitetyn muodon, herää kysymys, onko vaikutus yleisön medialukutaitoon haitallinen.

Journalismin tulevaisuuden määrittää se, katsommeko sivusta ja toivomme parasta vai näemmekö ne tilaisuutena löytää journalistisen työn ydin.

 

Bisnesmaailman mantran mukaan yritysten ainoa tapa selvitä muuttuvassa maailmassa on ymmärtää, mitä ne tosiasiassa myyvät. Ehkä filmivalmistaja Kodak olisi välttänyt romahduksen maailman arvokkaimman brändin paikalta konkurssiyhtiöksi, jos se olisi ymmärtänyt ajoissa, ettei sen ydinbisnes ole myydä filmiä vaan auttaa ihmisiä tallentamaan muistoja.

Tällainen ajattelu tulisi ulottaa nyt journalismiin ja pohtia, mitä jää jäljelle, kun journalismia sellaisena kuin sen tunnemme kuorii kuin sipulia.

Kun formaatit, sisällöt ja maailmasta kertominen ovat vapaata riistaa, tulisi lähtökohdista, periaatteista ja niiden tärkeyden osoittamisesta tehdä journalistisen bisneksen ja alustojen ydin. Yksi vastuullisen journalismin kampanja ei välttämättä riitä. Sen sijaan se voi vaatia kokonaista toimintatavan muutosta, kuten toimitusprosessien näkyväksi tekemistä.

Nyt pitäisi toimia. Kouluissamme kasvaa nimittäin sukupolvi, joka ei tule taivastelemaan Twitterissä, kun ei-journalistinen toimija tuottaa ”journalismilta näyttävää sisältöä”. He eivät muista aikaa, jolloin muoto oli yhdelle ammattikunnalle varattu, vaan kasvavat maailmaan, jossa kaikki sisältö näyttää samalta. Siksi heidät tulee opettaa tunnistamaan journalistisin perustein tuotettu sisältö jostain muusta kuin muodosta.

Emilia Mäenmaa

24-vuotias helsinkiläinen vapaa kirjoittaja.

Työskenteli kaksi vuotta Aalto-yliopiston ylioppilaslehti Ainon päätoimittajana.

Tekee viestinnän strategista suunnittelua ja toteutusta suomalaisille säätiöille.

Opiskelee kauppatieteitä ja tulevaisuudentutkimusta Aalto-yliopistossa.

Kirjoittaa tietokirjaa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta Minea Koskisen, Jari Hanskan ja Tuija Siltamäen kanssa.