Lukijat maksavat luottamuksesta, epäpuhtaasta journalismista ja fermentointikursseista

Elina: Moikka, huomasitko että Guardian on lahjoitusmallinsa turvin saanut tuloksensa plussalle? Niillä on myös kiinnostavia tilastoja siitä, miten tukijat maksavat – miljoonasta tukeneesta noin kaksi kolmesta tukee jatkuvasti tai ainakin toistuvasti, kolmannes maksaa kerran jostakin jutusta. Summat vaihtelevat muutamasta punnasta kymmeniin puntiin, joskus suurempiinkin summiin. Mitä luulet, voisiko Suomessa päästä samaan?

Annukka: Vähän epäilen, koska Suomi on niin paljon pienempi kielialue. Tai ehkä niin, että lahjoitusmalli voisi toimia osarahoituksena.

E: Niinpä. Eikä Guardianinkaan kaikki raha suinkaan tule lahjoittajilta, Scott Trust Limited -säätiökin on edelleen vahvasti mukana. Mutta tuo herättää ajatuksia siitä, mistä ihminen oikein maksaa, kun hän maksaa mediatuotteesta. Yleensähän ajatellaan, että ”sisällöstä”, mutta mua askarruttaa, mitä se sisältö on.

A: Se on se luottamussuhde, joka mediatuotteella on lukijoidensa kanssa.

E: Niin varmaan. Esimerkiksi Guardianin lahjoittajat maksavat ehkä yksinkertaisimmillaan hyvästä jutusta, siis artikkelista, joka tavalla tai toisella sopii heidän maailmankuvaansa tai tuo uutta tietoa tai hupia tai on luomassa parempaa maailmaa tai muuta sellaista. Mutta osin varmasti maksetaan juuri luottamuksesta: vau, nämä ovat tehneet tällaisen, haluan antaa niille rahaa, koska uskon, että ne tekevät vastakin hyviä juttuja ja hyviä asioita.

A: Ja sitä luottamustahan koetetaan nyt rahastaa laajemminkin. Täällä Tanskassa Politiken kaupittelee fermentointikurssia aloittelijoille. Kurssi maksaa tilaajille 17 prosenttia vähemmän kuin ei-tilaajille. Alennusta saa myös kraniosakraaliterapiasta ja merikajakkikurssista. Politikenin nettikaupasta voi tilata Ribera del Dueron klassisia punaviinejä alennuksella. Malli lienee se, että tilaaja kokee hyötyvänsä alennuksista ja tuotteiden myyjä saa kauppaansa volyymia. Vanha kunnon torihan se siinä.

E: Joo, noita mietittiin niihin aikoihin, kun olin Talentumissa. Että jos Finnairilla on oma luottokortti niin miksei sitten Talouselämällä. Meinaatko mennä fermentointikurssille?

A: Kauhistuttaa ajatus fermentointiuntuvikkoryhmästä opetuskeittiössä. Journalismia subventoivien tuotteiden kaupittelun pitää olla hyvin kohdennettua, muuten kauppapaikka ei ole tehokas. Kauppapaikkaa katsellessani alan kuitenkin ahdistua siitä, että tällaisenako fermentoija-viininjuojana Politiken minua pitää. Toisaalta taas journalismilta luulen monen kaipaavan sellaista vanhanaikaista objektiivisuutta, eli että lehti ei oleta liikaa, mitä haluan ja tarvitsen.

E: Ai kauheeta, fermentointiuntuvikot! Journalismin subventointi on muuten kiinnostava asia: taitaa olla niin, että journalismia on aina subventoitu. Hardcore-uutisjournalismi on kai tosi harvoin ollut kannattavaa, vaan sitä on rahoitettu paitsi ilmoituksilla myös kaikenlaisella muulla sisällöllä.

A: Journalistien on vain vaikeaa myöntää sitä. Se informaatio, josta yleisö on valmis maksamaan, tuntuu olevan muuta kuin journalismia. Valtaosa lehtien kamasta ei ole sellaista journalismia, josta saa eväitä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Päinvastoin, siitä saa eväitä oman navan kaiveluun. Kokonaisia osastoja on omistettu kuluttamisen alalajeille.

E: Niinpä. Ehkä tämä on ikuinen noidankehä: journalistit haluaisivat aina tehdä sitä ”puhdasta” journalismia, mutta kun se ei tahdo tuottaa palkkarahoja, siihen kylkeen pitää sitten rakentaa jotain ”epäpuhdasta” – ja nyt se epäpuhdas alkaa sisältömarkkinoinnissa sun muussa olla epämiellyttävän lähellä journalismia. Mutta parempi kai että rahat tulee jostain kuin ei mistään.

A: Ehkä näin. Ensi kertaan!