Journalismi

Politiikan toimittajien työ muistuttaa scifiä, fantasiaa ja kauhua

Vaalien kaltaisissa julkisissa spektaakkeleissa ihmisten on varsin helppoa tarkistaa itse, mitä tapahtui. Ei siihen väliin tarvita toimittajaa. Sen sijaan asiantuntevaa toimittaja tarvitaan kuvailemaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kirjoittaa Janne Zareff.

Oli eduskuntavaalit. Saatiin tulos. Spekuloitiin hirveästi, millaisen hallituspohjan voisi muodostaa. Toimittajat julkaisivat listoja, listoja, lisää listoja ja perusteluja sille, miksi juuri nämä puolueet muodostavat hallituksen. Monet ennustukset menivät väärin. Ja kyllä, tunsin vahingoniloa. Ähhää, metsään meni, olipa ajanhukkaa! Saatoin sanoa jotain ivallista ääneenkin. Enkä ollut ainoa.

Sitten kävi niin kuin toisinaan käy. Mietin tarkemmin ja pilasin oman vahingoniloni. Siitä puhuminen, mitä ei koskaan tapahdu, on tärkeää journalismia. Se, mitä ei tapahdu, auttaa meitä ymmärtämään sen merkitystä, mitä tapahtuu.

 

Kaikki politiikan toimittajat eivät ehkä ilahdu seuraavasta vertauksesta.

Politiikan toimittajien työ muistuttaa spekulatiivista fiktiota: scifiä, fantasiaa, kauhua. Niissä kaikissa esitetään vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka auttavat ymmärtämään omaa todellisuuttamme. Game of Thrones ei kerro vain lohikärmeksistä, vaan myös siitä, mitä normaalit tunteet kuten pelko tai katkeruus saavat aikaan, jos niille annetaan rajaton leikkikenttä. Handmaid’s Tale ei kerro vain taistelusta pahan mielikuvitusyhteiskunnan tyranniaa vastaan, vaan siitä, millaisia hirveyksiä ihan tavalliset ihmiset voivat hyväksyä, jos yhteiskunnallinen tilanne muuttuisi.

Spekulatiivinen fiktio kysyy ”mitä jos…”. Jos tämä yksityiskohta maailmassa olisikin eri tavalla, mikä kaikki muuttuisi? Muuttuisiko itse maailma ympärillämme toisenlaiseksi? Fantastinen fiktio näyttää todellisen uudessa valossa. Kertomalla asioista, joita ei tapahdu, saadaan näkyviin se, mitä todella tapahtuu.

 

Hallitusspekulaatio on samanlaista, joskin pientä ja vaatimatonta fantasiaa. Jos demarien tilalla nähdäänkin persut, joilla on oma agendansa ja äänestäjäkunta miellytettävänä, mitkä ovat seuraukset? Se myös kutkuttaa meissä samoja hermoja kuin fantastinen – mitä jos noin olisi, mitä siitä seuraisi, miten itse reagoisin, miltä yhteiskuntamme näyttäisi?

Samalla tietysti on otettava riski, että suuri osa spekulaatiosta, fantasiasta, ei toteudu. Spekulaation merkitys journalismissa voi kuitenkin tulevaisuudessa kasvaa. Vaalien kaltaisissa julkisissa spektaakkeleissa ihmisten on varsin helppoa tarkistaa itse, mitä tapahtui. Ei siihen väliin tarvita toimittajaa. Sen sijaan asiantuntevaa toimittaja tarvitaan kuvailemaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

 

Ihmislaji rakastaa oivaltamista. Siksi spekulatiivinen fiktio on niin suosittua: saamme paljon nautintoa tunnistaessamme fantastisesta, kuvitellusta ympäristöstä jotain meille tuttua. Toimintalogiikan, ihmisen luonteen, yhteiskunnan rakenteen. Kun ihmisten luontainen innostus saadaan ohjattua sen pohtimiseen, millaisin ihantein ja tavoittein Suomea voitaisiin erilaisissa, mielikuvituksellisissakin tilanteissa johtaa, on saatu aikaan jotain sellaista, jota journalismin pitääkin tavoitella.

Tulevaisuuden journalismin suuri haaste on tunnistaa se, milloin spekulaatio on hyödyllisintä. Vastaankin: silloin, kun sen tavoitteena ei ole olla oikeassa, vaan kuvata sitä, mitä voisi tapahtua. Jos tyydytään vain pyrkimykseen sanoa ensimmäisenä ääneen oikeiden puolueiden nimet, menetetään juuri se tärkein: kysymys ”mitä jos…”.

Hallitusspekulaatio on parhaimmillaan arjen fantasiaa, jossa kysytään juuri tätä. Spekulaatio auttaa arvioimaan sen merkitystä, mitä lopulta tapahtui. Se, että perustellen esitetty spekulaatio hallituspohjasta meni metsään ei tee tuota spekulaatiota tarpeettomaksi. Se olisi voinut tapahtua, ja kun mietimme, miksi se ei tapahtunut, ymmärrämme paremmin, mitä todella tapahtui.