Työelämä

Freelanceriksi jääminen on heittäytymistä epävarmuuteen, jossa nirsous johtaa konkurssiin

Ennen halusin tehdä ensisijassa yhteiskunnallisesti merkittävää ja lukijaa koskettavaa journalismia. Sittemmin on valjennut yrittäjän arjen totuus, kirjoittaa Lauri Rotko.

Kahdeksan vuotta sitten erään pienen pitäjän koulun pihassa heilui reppuselkäinen hahmo, jolla oli toisessa kädessään osamaksulla ostettu kamera ja toisessa kädessään lasten turvaistuin. Istuimessa vauva itki nälkäänsä. Koulupäivän päätteeksi töistä pois hipsivä opettaja kyseli, mikä mies täällä tähtäilee. Esittelin itseni valokuvaajaksi ja kerroin olevani iltapäivälehden kuvauskeikalla. Opettajan säälivä katse kiersi kameran, naamani ja huutavan vauvan välillä. Kysymykseen, jota hän ei esittänyt, vastasin hymyilemällä ja tarkentamalla, että olen vapaa valokuvaaja.

Vauva sai autossa korviketta tuttipullosta ja minä kyttäkahvit mukaani pitäjän huoltsikalta. Olin juuri paluumuuttanut seudulle ja ryhtynyt yrittäjäksi. Kalenterissa ei ollut keikkaa loppuviikolle eikä seuraavallekaan. Oli vain avoin tie ja epävarmuutta edessä, mutta tunnelma autossa kotimatkalla oli silti valoisa. Aavistin, että tämä epävarmuus olisi turvallisempaa kuin tukeutuminen yhteen työnantajaan.

Oli minulla ollut muitakin vaihtoehtoja, esimerkiksi vakituisen sijaisen työ eräässä kuvatoimituksessa. Jälkikäteen ajateltuna valitsin oikein. Kiistattoman todistusaineiston valossa olisin todennäköisesti tullut lehden toimituksessa pyörineiden yt-kierrosten melskeessä potkituksi pois ammatistani ja tyhjän päälle. Kun elanto tulee monesta puroista, ei haittaa vaikka yksi tai puoletkin puroista kuivuisi tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

 

Jotta freen epävarmuus todella olisi turvallisempaa kuin vakityö, pitää muutamien asioiden tapahtua. Tietenkin pitää osata hommansa, tykätä asioiden hoitamisesta ajallaan ja olla asiakkaille kiva. Nämäkään eivät kuitenkaan riitä, jos ei osaa olla jatkuvasti herkkänä uusille mahdollisuuksille. Niihin tarttuminen on helppoa. Sen sijaan hankalampaa on huomata, milloin norsunkokoinen mahdollisuus tuijottaa suoraan silmiin.

Yrittäjyys vaatii myös luopumista puhdasoppisuudesta. Ennen halusin tehdä ensisijassa yhteiskunnallisesti merkittävää ja lukijaa koskettavaa journalismia. Koin pienemmät ja kaupallisemmat keikat merkityksettömiksi. Sittemmin on valjennut yrittäjän arjen totuus: nirsous johtaa konkkaan ja omien kummallisten harhojen kyseenalaistaminen autuuteen. Nykyään huomaan olevani aivan liekeissä jonkun pienen asiakaslehden henkilökuvauksen kanssa. Kun valo osuu kohteeseen hyvin, kaikki muu unohtuu.

 

Talous ja nuoret TAT:n tekemän Kun koulu loppuu -nuorisoraportin mukaan 65 prosenttia nuorista tulee työskentelemään ammateissa, joita ei ole vielä edes olemassa. TAT:n videolla Elisa Koivumaa kehottaa nuorten vanhempia olemaan kysymättä lapseltaan, mikä tästä tulee isona. Hän kehottaa vanhempia mieluummin kysymään, mitä nuori aikoo tehdä seuraavaksi. Tätä on meidän varttuneempienkin syytä pysähtyä pohtimaan. Varmaa ei ole kuin se, että maailma muuttuu ja odotettavissa on oman työnkuvan muutoksia. Uusi normaali on se, että varmuutta ei ole.

Laskin hiljattain, että lehtikuvakeikkojeni määrä on kahden vuoden aikana vähentynyt noin 45 prosenttia. Samaan aikaan yritykseni liikevaihto on noin kaksinkertaistunut. Tämä outo yhtälö johtuu siitä, että uin sinne, missä on uutta kysyntää. Tein viime vuonna enemmän töitä videotuotantojen kuin valokuvauksen parissa. Kesti tosin muutaman vuoden ennen kuin tajusin, että mahdollisuus-norsu tuijottaa minua Canonin takapaneelin kytkimessä, jossa on pieni punainen videokameran ikoni. Oikeastaan huomasin sen vasta, kun olin vuosiksi suostunut oppilaaksi liikkuvan kuvan pariin.

Jos meinaat lähteä kohti yrittäjän epävarmuutta, lähde ajoissa. Laske toki ensin, onko todennäköistä, että pärjäät. Laske oikein tarkkaan. Ja sitten seuraavalla yt-kierroksella käsi pystyyn.