Ei mitään muttia – vai sittenkin pari?

Verbittömiä lauseita, mutta-sanalla alkavia virkkeitä, ja-sanan pois jättäviä listauksia. Kaikkia näkyy journalistisissa teksteissä jatkuvasti. Mutta saako näin tehdä?

Mutta-sanalla tai muulla rinnastuskonjunktiolla alkavan virkkeen turmiollisuudella on peloteltu useita koululaissukupolvia. Moni ammattikirjoittajakin uskoo yhä, että kyseessä on jopa kielioppivirhe. Se on pötyä.

Kielitoimiston mukaan mutta-aloitus voi olla ”tehostava, jopa tarkoituksellisesti pysäyttävä tyylikeino”, etenkin jos tekstissä saa näkyä persoonallinen tyyli. Samalla muistutetaan, että keino ”on toimiva vain säästeliäästi käytettynä”.

Editoija näkee toden totta työssään paljon persoonallista tyyliä. Säästeliäisyyskin on venyvä käsite. Kun keskimittaisessa tekstissä tulee vastaan neljäs tai viides mutta-sanalla alkava virke, tyyli saattaa muuttua editoinnissa hieman vähemmän persoonalliseksi. Usein riittää, kun mutta-sanan korvaa esimerkiksi syvemmällä lauseessa oleva kuitenkin. Joskus käy myös virkkeen yhdistäminen edelliseen tai jopa koko sanan poisto.

Entäpä tällaiset verbittömät lauseet? Niistä tuli joskus valituksia lukijoilta, mutta ajat tuntuvat muuttuneen. Se ei toki tarkoita, että verbi kannattaa jättää pois jatkuvasti. Listatkaan eivät aina tarvitse ja-sanaa: kun kerrotaan vaikkapa juhlissa olleen ”kylmäsavulohta, porsaan ulkofileetä, kuohuviiniä, katkarapusalaattia, kermakakkua”, parhaimmillaan lukijalle välittyvät yhtä aikaa runsaus ja se, ettei lista ole tyhjentävä.

Kaikki nämä keinot ovat kotonaan muun muassa kolumneissa ja reportaaseissa. Esimerkiksi pikku-uutista tieliikenneonnettomuudesta ei ehkä silti ole viisasta laatia näin: ”Rikkinäisiä ikkunoita, ruttuun mennyttä peltiä, järkyttyneitä ihmisiä. Kaksi henkilöautoa törmäsi toisiinsa Kolmostiellä Hämeenkyrössä. Mutta kukaan ei kuollut.”