Toimittajien keskiluokkaisuus vaikuttaa uutisointiin köyhiä koskevista laeista

Tammikuussa menehtynyt Iltalehden Olli Ainola oli maan lahjakkaimpia toimittajia. Hän kirjoitti antaumuksella paitsi turvallisuuspolitiikasta ja taloudesta, myös sosiaalipolitiikasta, jota perinteisesti on pidetty akkojen touhuna. Viimeisenä elinvuotenaan hän perkasi Kelan toimeentulotukikatastrofin.

Kun perustoimeentulotuki siirrettiin kunnilta Kelan hoidettavaksi, Kelan palvelut ruuhkautuivat pahasti ja kymmenet tuhannet ihmiset jäivät ilman rahaa vuokraan, lääkkeisiin ja ruokaan. Emme koskaan saa tietää, kuinka monta häätösopimusta ja maksuhäiriömerkintää huonosti toiminut tietojärjestelmä ja henkilöstövaje saivat aikaan. Sen sijaan Ainolan jutun ansiosta tiedämme, mitä todella tapahtui: Ketkä sössivät toimeentulotuen maksatuksen siirron ja millaista valtapeliä siirron takana käytiin. Ainola purki auki koko vastuuketjun valtiovarainministeriön kansliapäälliköstä Martti Hetemäestä keskeisten poliitikkojen kautta Kelan johtoryhmään ja päävastuulliseen, Kelan silloiseen pääjohtajaan Liisa Hyssälään, joka pokkasi sotkun keskellä Kelan kultaisen ansiomerkin.

Toimeentulotuen ”maksukaaos” on esimerkki lainsäädäntöprosessista, jossa kaikki on mennyt päin seinää. Samanlainen kauhistus oli työttömyysturvan aktiivimalli. Perustoimeentulotukea maksettiin vuonna 2017 yli 400 000 henkilölle. Työttömiä ja piilotyöttömiä on karkeasti arvioiden 300 000. Kyse ei ole marginaalijengistä. Silti lait kömpivät määrätietoisesti maaliin ilman mediahuomiota ja julkista keskustelua – ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kun uutisointiin lopulta herättiin, muistutti se kotisohvalta seurattuna suuronnettomuusuutisointia. Molemmissa tapauksissa media otti roolin eräänlaisena uhripäivystyksenä. Tässä on mikki, nauhuri pyörii, kerro miten sinua raukkaa nyt riepotellaan. Media välitti kymmenittäin yksityiskohtaisia tarinoita eri tavoin pulaan joutuneista ihmisistä. Kuvissa näkyi harmaakasvoisia, toivottomia kansalaisia erilaisissa jonoissa ja virastoissa henkilökohtaisen ahdingon ja systeemin nujertamina, vihaisia massoja osoittamassa mieltä lumisateessa.

Antamalla tilaa mielivallan kokemusasiantuntijoille media toteutti tärkeää yhteiskunnallista tehtävää, jossa jokaisella on oikeus tulla kuulluksi!

Paitsi että ei sinne päinkään. Median toiminta oli köyhyyspornoa, joka levitti voimattomuutta – käsitystä siitä, että systeemi on mätä kone, joka suoltaa ulos päätöksiä, joihin ei voi vaikuttaa.

Keskivertotoimittaja on Journalistin noin kymmenen vuoden takaisen selvityksen mukaan melko hyvätuloinen, omistusasunnossa elelevä kaupunkilainen, joka käyttää yksityisiä työterveyspalveluja. Hän on korkeakoulutettu, koulutettujen vanhempien lapsi. Jos toimittaja on työsuhteinen, kuuluu hän ylempään keskiluokkaan.

Toimittajien keskiluokkaisuudella on selitetty myös sitä, että sote-uudistuksesta unohdettiin kokonaan sosiaalipalveluiden puoli. Sen unohtivat myös lainsäätäjät, mutta eipä heitä siitä juuri tiedotusvälineissäkään muistuteltu.

Miksi olisi. Terveyspalveluita käytämme me terveet. Sosiaalipalveluita käyttävät aktiivimallista ja toimeentulotukikaaoksesta seonneet moniongelmaiset vammaiset ja narkkaavat alkoholistit. Kevyet mullat. Kuolema vapauttaa.

Pitääkö hyväosaisen ihmisen tiristää itsestään empatiaa ja sääliä kiinnostuakseen itseään alempien sosioekonomisten ryhmien kohtaloista? Ei pidä.

Ainola ei kirjoittanut juttuunsa ainuttakaan myötätunnon ilmaisua, eikä siitä löydy tilannettaan surkuttelevaa eläkeläistä. Hän kohdistaa katseensa omaan vertaisryhmäänsä: hyväosaisiin, jotka tekivät päätökset. Kun kämppä menee alta, on nälkä ja lääkkeet jäävät apteekkiin, kansalainen ei tarvitse toimittajan myötätuntoa. Hän haluaa tietää kuka teki, mitä teki ja miksi.