Pääkirjoitus.
Pikavauhdilla ja huolimattomasti läpi runnottavaan tiedustelulakiin on jäämässä ikävä reikä. Toimittajien lähdesuoja on nykyisessä esityksessä vakavasti vaarassa. Väärinkäytösten paljastamisen ja journalistisen tiedonhankinnan tukipilaria halutaan huojuttaa.
Jatkossa suomalaisten tietoliikennettä, esimerkiksi puheluita ja sähköpostiviestejä, saisi urkkia entistä vapaammin.
Viranomaiset siivilöivät koneellisesti valtavan määrän tietoliikennettä. Haaviin jää viestejä, joissa on käytetty esimerkiksi tiettyjä epäilyttäväksi luokiteltuja sanoja. Näin tavallisen ihmisen viaton viestittely joutuu syyniin, mutta mikä vakavampaa, viranomaiset voivat vapaasti tarkastella myös esimerkiksi toimittajan ja lähteen, lääkärin ja potilaan tai asianajajan ja tämän asiakkaan välistä kirjeenvaihtoa. Lähdesuoja menee rikki.
Jos viranomainen lukee lähdesuojan alaista materiaalia, hän ei periaatteessa saa hyödyntää sitä. Tiedustelua ei myöskään saa kohdentaa lähdesuojan alaiseen tietoon. Kumpikaan rajoitus ei poista ongelmaa.
Tiedustelukielto ei koske kaikkea toimittajan viestintää, joten lähdesuojan piiriin kuuluvia tietoja voi helposti päätyä viranomaiselle.
Tunnistaako viranomainen lähdesuojan alaisen materiaalin sellaista nähdessään? Näyttääkö hän viestin kollegalleen tai pomolleen varmistaakseen, onko kyseessä lähdesuoja-asia? Koulutetaanko viranomaisia tunnistamaan lähdesuojan alainen materiaali? Pitääkö toimittajien aloittaa jatkossa jokainen sähköpostinsa kirjoittamalla yläreunaan ”Lähdesuojan alaista materiaalia, älä lue pidemmälle arvoisa viranomainen?” Se ei tietenkään estä viranomaista lukemasta pidemmälle.
Yksi nykyisen lakiesityksen hiuksianostattavimmista seikoista on, että toimittajalle tai hänen lähteelleen ei tarvitse kertoa, että viestit on luettu ja lähdesuoja on murrettu.
Jotta tiedustelulaki saataisiin läpi, perustuslakia piti muuttaa. Perustuslakimuutos heikensi suomalaisten yksityisyyden suojaa. Lähdesuojassa ei olekaan kyse toimittajan vaan tavallisten suomalaisten turvallisuudesta. Lähdesuoja turvaa normaaleja ihmisiä, jotka paljastavat esimerkiksi väärinkäytöksiä, petoksia ja rikoksia rangaistuksen tai työpaikkansa menetyksen uhalla. Olipa kyseessä korruptoitunut poliisipäällikkö, veronkierto tai vanhustenhoidon laittomuudet, asiat tulevat usein ilmi vain siksi, että niistä uskalletaan kertoa toimittajille.
Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa. Jos tiedustelulaki menee läpi tässä muodossa, lähteille ei voi enää luvata varmaksi, ettei heidän henkilöllisyytensä tule muiden kuin toimittajan tietoon.
Suomella ei ole varaa siihen, että rikokset jäisivät piiloon, koska toimittajia urkitaan.
Media kirjoittaa, kansa avustaa
Kongo, Keski-Afrikan tasavalta, Burundi, Tšadjärven alue. Thomson Reuters Foundation listaa maailman ”unohdettuja kriisejä” – humanitaarisia katastrofeja, joista media ei juurikaan raportoi. Katastrofin saama mediatila liittyy usein suoraan avustusten määrään. Jos kriisistä uutisoidaan perusteellisesti, kohdennetaan sen ratkaisemiseen enemmän rahaa. Myös kansalaiset lahjoittavat mieluummin rahaa, jos kriisi on ollut esillä mediassa.
Uutisaiheita ei tietenkään valita mahdollisia avustusvirtoja ajatellen vaan normaaleilla uutiskriteereillä. Suomalaisesta näkökulmasta hankalassa paikassa sijaitsevasta kriisistä raportoiminen on kallista, ja perehtyminen monimutkaisiin käänteisiin vie aikaa. Silti toimittajan on hyvä olla tietoinen aihevalintojensa seurauksista. Ne voivat olla elämän ja kuoleman kysymys.