Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.
Herätessäni ulkona tuprutti lunta ja arktinen tuuli rummutti ikkunaa.
Aamuvirkuimmat turistit hiihtivät jo kiväärit olalla jäätiköitä kohti ja lumihuippuisilla vuorilla pilkahteli moottorikelkkojen valoja. Ujutin piikit vaelluskenkien pohjiin ja astuin ulos. Pyryn keskellä minua odotti vanha Nissan, jonka ratissa istui nuori suomalaismies. ”Eiköhän lähdetä kaivokseen!” hän sanoi. Olin näkevinäni hampaiden välissä mustaa.
Määränpäämme, Huippuvuorten ainoa toiminnassa oleva hiilikaivos Gruve 7, siinsi kivenheiton päässä pääkaupunki Longyearbyenin keskustasta.
Mahdollisuus vierailuun avautui edellisenä päivänä tekstillä: ”Hei! Kuulin, että olet tekemässä juttua Huippuvuorilta. Haluaisitko poiketa hiilikaivoksella?” Haluaisinko? Minähän paloin halusta!
Ensin tuli pimeä ja sitten kylmä. Sytytin kypärään kiinnitetyn otsalampun ja seurasin opasta yhä syvemmälle routaiseen kamaraan kaivettujen luolastojen uumeniin. Kaivoksen käytävät kutistuivat: siinä missä alkumatka köröteltiin hiilikaivoskärryllä, taittui loppuosuus kävellen ja lopulta kontaten. Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies.
Jos kaivosvisiitti olisi ollut yhtään kahta tuntia pidempi, olisi se kääntynyt kiehtovasta klaustrofobiseksi. Onneksi pääsin ajoissa takaisin valoon.
Ennen paluutaan maan uumeniin opas palautti minut vielä majapaikalleni, ja tuumasi lähteissään: ”On tämä kyllä välillä ihan hullun hommaa.” Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. ”Niin tämäkin.”
EDIT 28.2. 2019. Korjattu tekstin kirjoittajan etunimi, joka on Maria, ei Sari, kuten tekstin tekstissä alunperin luki.