Se että ihmiset käyttävät vapaamuotoisessa ilmaisussaan englanninkielisiä sanoja ja puhekielisiä muotoja, ei ole kielen rappiota. Se on tavallista kielellistä vaihtelua, kielen rikkautta, kirjoittaa Vesa Heikkinen.
Suomen kielen lautakunta otti kantaa suomen ja ruotsin tilanteeseen. Lautakunnan mukaan kansalliskielten käyttöala kaventuu ja niiden asemaan kohdistuu vakava uhka.
Kannanotto nostatti kiivaan kielikeskustelun, jossa puurot ja vellit sekoittuvat. Keskustelu kävi kuumana kielen kuolemasta ja rappiosta.
Kiivailu kertoo, kuinka keskeisen asian kanssa olemme tekemisissä. Asioita ei tehdä vain kielellä; asioita tehdään myös kielessä. Väinö Linna osui oikeaan sanoessaan, että ihmisen minuus on sidottu kieleen eikä ihminen voi luopua sanoistaan ja merkityksistään luopumatta osasta minuuttaan.
Jotta voimme keskustella kielestä asiallisesti ja rakentavasti, pitänee ensin opiskella alkeet: mistä keskustelemme? Kielen asemasta tai käyttöalasta puhuminen viittaa kielipolitiikkaan ja esimerkiksi siihen, millaisin päätöksin kansalaisten kielelliset oikeudet turvataan. Pystyykö suomenkielinen opiskelemaan Suomessa äidinkielellään? Tai koltta? Somali?
Kielen rappiosta puhuttaessa on olennaista täsmentää, mihin sanalla kieli viitataan. Se että ihmiset käyttävät vapaamuotoisessa ilmaisussaan englanninkielisiä sanoja ja puhekielisiä muotoja, ei ole kielen rappiota. Se on tavallista kielellistä vaihtelua, kielen rikkautta.
Omintakeinen välimerkkien käyttö tai kaksoispassiivi eivät kerro kielen rappiosta. Ne saattavat kertoa suhtautumisesta kielioppisääntöihin, mutta ainakin ne kertovat kielen kirjosta: kieli on paitsi normitettua yleiskieltä myös murteita, tyylejä, erikoiskieliä, vaihtelevia tilanteisia puheenparsia ja moninaisia kielenkäytön lajeja.
Kielen rappiosta kannattaa laatia uutisia sitten, kun omaehtoisesti luovumme äidinkielestämme arjessamme. Vai pitäisikö siinä tapauksessa puhua kielenkäyttäjien rappiosta?