Vittu pannasta

”Kokoomuslaiselta v-alkuista tekstiä ex-EK-pomolle”, uutisoi Kansan Uutiset ja moni muu lehti äskettäin. Uutisissa kerrotaan Iltalehden jutusta, jossa Lasse Laatunen valottaa näkemyksiään työmarkkina-asioista.

Laatunen kirjoittaa palautteesta, jota hän on saanut eduskunnassa: ”alkoi sataa päälleni v-alkuista tekstiä enemmän ja vähemmän”. Kaikille on selvää, että Laatunen viittaa veellään vittuun. Miksi ei saman tien kirjoita vittua näkyviin?

Yleiskielen sanakirja määrittelee vitun alatyyliseksi. Sitä on pidetty karkeana, hävyttömänä kirosanana. Samalla on paheksuttu nuorisoa, joka viljelee vittua vastuuttomasti, välimerkinomaisesti.

Vaikka journalistit välttelevät vitun vilauttamista, täysin käyttämättömäksi vittu ei jää. Arkistojen kaivelu osoittaa, että vittua käytetään erityisesti sitaateissa.

Niin vitun valintaa kuin muutakin kielenkäyttöämme ohjaavat monenlaiset normit, myös tabunormit. Tabut liittyvät esimerkiksi uskontoon ja seksuaalisuuteen. Osin normit ovat tekstilajisidonnaisia: pääkirjoitukseen vittu ei sovi, mutta pakinaan voi hyvinkin sopia.

Kielentutkijalle voimasanat ovat herkkua. Vitun tutkiminen avaa näkymän yhteisöjen salattuihin arvoihin. Kielitieteilijä Eero Voutilainen on kirjoittanut Helsingin Sanomissa 2008, että kirosanoilla on vahva sosiaalinen merkitys. ”Niillä ilmaistaan erityisesti yhteenkuuluvuutta tai eroa jostakin ryhmästä.”Vitun vahtiminen ja välttely sekä välttelyyn opastaminen ovat vallankäyttöä.

Vitun rumuus ei ole sanassa eikä sen käytöissäkään, se on korviemme välissä, jos jossakin. Ehkä vitun voisi journalismissakin rohkeasti paljastaa, kun hetki on otollinen? Jos vittu on pantu pannaan, kysykäämme ainakin, kuka on pannut ja miksi.