Sananvapaus

Oikeus osoitti ymmärtävänsä nettihäiriköinnin muotoja ja seurauksia

Maria Pettersson

On kohtuutonta, että uhrin itsensä täytyy käyttää viikkokausia keräten itseään halventavaa materiaalia netin likakaivoista, jotta tutkinta edes aloitetaan, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Maalittamista ja tägäämistä. Tällaisia sanoja käytetään MV-oikeudenkäynnin tuomiossa, jossa Ilja Janitskin tuomittiin vuoden ja kymmenen kuukauden vankeuteen ja Johan Bäckman vuoden ehdolliseen vankeuteen. Lisäksi heidät määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia ja hyvityksiä yhteensä noin 136 000 euroa.
178-sivuisesta tuomiosta käy ilmi, että oikeus on perehtynyt nettihäirinnän muotoihin ja ymmärtää myös sen seurauksia. Tämä on toimittajien työn kannalta merkittävää, sillä toimittajiin kohdistuva häirintä tapahtuu useimmiten netissä ja sisältää maalittamista. Seuraavassa viisi havaintoa tuomiosta.
 

1) Oikeus otti kantaa maalittamiseen
Maalittamiseksi kutsutaan tilannetta, jossa ihminen tarkoituksellisesti usuttaa muita netinkäyttäjiä yksittäisen ihmisen kimppuun. Maalittaminen voi olla joko suoraa (”Käykäähän kertomassa X:lle, kuinka huono hänen ideansa on”) tai epäsuoraa (”Huh, miten ääliömäinen X:n idea on!”). Epäsuora maalittaminen on vaikeampi osoittaa, koska siinä ei ole suoraa käskyä. Jos kirjoittaja kuitenkin tietää esimerkiksi kokemuksesta, että hänen seuraajansa reagoivat viestiin menemällä haukkumaan viestissä mainittua ihmistä, kyseessä on maalittaminen.

Nyt oikeus otti kantaa maalittamiseen – ja käytti myös kyseistä uudissanaa. Johan Bäckmanista oikeus totesi, että
Bäckmanin menettely on saanut aikaan sen, että myös muut ihmiset ovat ryhtyneet vainoamaan, häiritsemään ja maalittamaan [toimittaja JessikkaAroa.

Oikeus siis katsoo, että tämäntyyppinen käytös on ainakin osin yllyttäjän eli maalittajan vastuulla. Suomen laki tuntee yllytysrikoksen, mutta maalittamisen kohdalla syytekohta koski vainoamista. Maalittaminen on siis käräjäoikeuden mukaan yksi vainoamisen muoto.
 

2) Viestittelyä katsotaan kokonaisuutena ja tägääminen lasketaan osaksi vainoamista
Toimittajia ja muita yhteiskunnallisesti aktiivisia ihmisiä on häiritty viestien vyöryttämisellä. Heille on lähetetty kymmeniä tai satoja viestejä, joista yksikään ei itsessään täytä lain tarkoittamaa uhkauksen, vainoamisen tai kunnianloukkauksen tunnusmerkkiä, mutta jotka yhdessä tekevät kohteen elämästä hyvin vaikeaa.

Oikeus totesi Bäckmanin tuomiossa, että viestit eivät yksittäisinä ole olleet erityisen pelottavia tai ahdistavia, mutta niiden sisältö ja sävy ovat kuitenkin olleet Aroa väheksyviä ja pilkkaavia, ne on saatettu useiden henkilöiden tietoon ja niistä kaikista on ilmoitettu myös Arolle ”tägäämällä” tämän Twitter-osoite viestiin ja Huolimatta siten yksittäisten viestien vähäisemmästä merkityksestä, viestien voidaan kokonaisuutena arvioiden ja asiayhteydessään katsoa olleen omiaan herättämään Arossa ainakin ahdistusta. Vaikka Bäckmanin teot ovat yksittäisinä olleet vähämerkityksellisempää viestittelyä ja kirjoittelua sekä koskenut yhtä Arolle lähettyä lahjaa, vastaajan asianomistajaan kohdistaman menettelyn osatekojen on katsottava muodostaneen yhtenäiseen motivaatioperustaan perustuvan yhtenäisen kokonaisuuden.

Nettihäiriköinnissä kyse on vain harvoin siitä, että yksittäinen viesti tuottaisi silmitöntä ahdistusta. Ahdistavuus syntyy viestien tulvasta. Tägäilyllä voidaan lisäksi yrittää vetää kohde mukaan häntä koskevaan vihamieliseen keskusteluun tai osoittaa, että netissä on menossa keskustelu, joka koskee häiriköinnin kohdetta, mutta johon tämä ei voi vaikuttaa. Molemmat ovat omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja kontrollin menettämisen tunnetta.
 

3) Toimittaja ei ole työnsä takia automaattisesti julkisuuden henkilö
Toimittajien häiriköinnissä tekijät usein toistavat, että toimittajan pitää kestää tavallista kovempaa kritiikkiä, koska he ovat työnsä takia julkisia henkilöitä ja käyttävät yhteiskunnallista valtaa. Oikeus totesi, että vaikka työ on julkista, ei toimittaja ole automaattisesti julkisuuden henkilö. Aktiivisuus netissä tai julkinen puhuminen eivät myöskään tee toimittajasta julkisuuden henkilöä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei Aro ole Yle Oy:n toimittajana toiminut julkisessa virassa tai tehtävässä tai muussakaan sellaisessa julkisessa asemassa, että kyseessä voitaisiin katsoa olevan asianomistajan yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä arvostelu. [–] Vaikka Janitskinin nyt esittämät valheelliset ja halventavat tiedot ovat liittyneet verovaroilla tuetun Yle Oy:n palveluksessa olevaan henkilöön, kyseisillä artikkeleilla ei ole edistetty yleisen mielenkiinnon alaan kuuluvaa keskustelua, vaan niissä on pyritty Aron ammatillisen ja henkilökohtaisen maineen tarkoitukselliseen tuhoamiseen julkisuudessa.
 

4) Pilkkaava kuvamanipulaatio tai sen levittäminen eivät ole ok
Oikeuden mukaan Aron kuva on liitetty huumepiikin kuvaan ja toistuvasti muihin vihjaileviin yhteyksiin. Hänen kuvistaan on myös valmistettu halventavia, irvokkaita ja rivoja versioita. Kuvien muokkaaminen ja manipulaatio ovat erottamaton osa nettikulttuuria.

Tähän kuuluvat myös erilaiset julkisuudessa esiintyvistä henkilöistä muokatut pilakuvat. Oikeus katsoi, että niilläkin on rajansa – tietyn tason alituttua niitä ei voi enää pitää satiirina vaan silkkana kiusantekona.
 

5) Nettijulkaisun päätoimittajalla on päätoimittajavastuu
Ilja Janitskinin puolustuksen mukaan Janitskin ei vastannut MV:n artikkeleista tai kommenttipalstan sisällöstä, koska ei ollut itse kirjoittanut niitä. Oikeus katsoi toisin – MV:llä oli sen mielestä selvästi julkaisu, jolla on päätoimittaja ja päätoimittajalla lain määräämä vastuu julkaisun sisällöstä.

Käräjäoikeus on edellä todetuilla perusteilla katsonut, että Janitskin on vuodesta 2014 lähtien aina tammikuuhun 2018 asti ollut MV-lehden päätoimittajana sen sisällöstä vastannut henkilö. Janitskin on siten viime kädessä päättänyt kaikesta verkkojulkaisuissa julkaistusta ja levitetystä aineistosta riippumatta siitä, kuka materiaalin on lehden lukuun kirjoittanut.

Tuomiot eivät lopeta toimittajien nettihäirintää, mutta osoittavat, että siitä voidaan tuomita ehdotonta vankeutta. Tämä toivottavasti saa häiriköt harkitsemaan kahdesti tekosiaan.

Toivoa sopii myös, että poliisi seuraa Helsingin käräjäoikeuden esimerkkiä ja alkaa ymmärtää nettihäirintää paremmin ja tutkia sitä ponnekkaammin. Monet toimittajat ovat turhaan kääntyneet poliisin puoleen  ja saaneet lopulta viestin, että esitutkinta lopetetaan – toisinaan heppoisin perustein. Toisekseen tarvitaan poliitikkojen tukea. Nettihäirintä ja vihaviestit on saatettava yleisen syytteen alaiseksi.

On kohtuutonta, että uhrin itsensä täytyy käyttää viikkokausia keräten itseään halventavaa materiaalia netin likakaivoista, jotta tutkinta edes aloitetaan.