Journalismi

Minällä on asiaa

Sitä minä ihmettelen, miksi Suomessa ei ole vaihtoehtoa journalistiselle minäilylle. Minäpä taidankin vallan alkaa The Economist -lehden asiakkaaksi. Viimeksi kun minä sitä luin, en minä löytänyt tietoa toimittajista, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Minäpä kerron teille nyt, miten asiat ovat: journalistiset tekstit ovat muuttuneet toimittajakeskeisiksi.

Minä olen yliopistossa oppinut, että tekstejä on asia-, lukija- ja kirjoittajakeskeisiä. Minä olen ymmärtänyt, että journalistiset tekstit ovat perinteisesti olleet paljolti asiakeskeisiä, eritoten sellaiset, joissa ei ole kyse toimittajien mielipiteistä. Minusta tuntuu, että jossain vaiheessa alettiin ajatella entistä enemmän myös lukijaa, anteeksi: kohderyhmää ja asiakasrajapintaa.

Minun mielestäni asian ja lukijan paikan on nyt ottanut kirjoittaja. Kun minä luen lehtijuttua, toimittaja katsoo minua jutun sivusta silmiin ja saattaapa kertoa, miten jutunteko oikein sujui. Tokihan minä saan yhä useammin jo varsinaisesta jutusta itsestäänkin lukea, miten toimittaja menee haastattelupaikalle ja millaiselta kahvi missäkin lattelassa maistuu.

Minusta minä-pronominia ja muita minä-viittauksia käytetään tätä nykyä journalistisissa teksteissä jo riittävästi. Enkä minä taida olla yksin arvelujeni kanssa. Minä luin lehdestä jutun, jossa M. A. Numminen puhui minäilystä (Kansan Uutiset, 18.8.). Toisesta lehdestä minä luin Juha Seppälän sanat: toimittajat ovat löytäneet Minänsä ja muuttuneet esiintyviksi taiteilijoiksi sekä vaativat huomiota kuin korea kukko tunkiolla (Helsingin Sanomat, 12.8.).

Kun Ämmaa ja Seppälä kertovat minulle, miten asiat ovat, minä nöyrästi uskon. Varsinkin silloin kun minä olen samaa mieltä.

Sitä minä ihmettelen, miksi Suomessa ei ole vaihtoehtoa journalistiselle minäilylle. Minäpä taidankin vallan alkaa The Economist -lehden asiakkaaksi. Viimeksi kun minä sitä luin, en minä löytänyt tietoa toimittajista. Kyllä siitä niin mieleni hyvitin, minä.