Kiltit kärpäset

”Hirvikärpänen on Ruotsissa kiltti, Suomessa äkäinen”, uutisoi Helsingin Sanomat äskettäin. Uutinen tempaa mukaansa ja lennättää tuhansien vuosien päähän sumerien seuraan Mesopotamiaan.

Sumerit tiemmä ovat nuolenpääkirjoituksellaan merkinneet muistiin eläinsatuja, faabeleita. Faabelin perusidea on yksinkertainen: eläimet pannaan esittämään ihmisiä. Faabeli onkin ollut oiva genre, kun kansa on halunnut arvostella diktaattoreita tai diktaattori on halunnut opettaa kansaa nöyryyteen.

Vuosituhansien ajan ihminen on säälimättä käyttänyt elämiä hyväkseen tarinoissaan. Ihmisen tarkoituksiin on sopinut esittää kettu ovelana, susi luihuna, käärme katalana ja niin edelleen. Pikkiriikkisinkin ötö on kelvannut tarinan ainekseksi. Ihminen on ryhtynyt kärpästenkin herraksi.

Nykyjournalismissa törmää harvoin eläinsatuihin. Toisenlaisiin satuihin eläimistä sen sijaan törmää taajaan. Eläintä ei aina pueta ihmisen vaatteisiin ja aatteisiin, kuten faabeleissa, mutta eläimiin ympätään joitakin ihmisten ominaisuuksia, mielellään tunteisiin vetoavia. Eläin voidaan näyttää vaikkapa söpönä tai rikollisena.

Uutisessa on siis ihan ookoo väittää, että hirvikärpäset ovat kilttejä tai äkäisiä, vaikka oikeastaan ne käyttäytyvät tylsästi: lajilleen tyypillisesti. Kiltteys ja vihaisuus ovat tarinan kuorrutetta, sepitettä, satua.

Nykyteksteissä kalatkin saattavat olla loistavia ongelmanratkaisijoita ja niiden sosiaaliset suhteet monisyisiä. Ylipäätään eläinten sosiaalisuudesta puhuminen on esimerkki vähittäisestä merkitysten laajentumisesta ja ajattelukaavojemme laventumisesta: ihmisten tapaan eläimet ovat yksilöitä, joilla on suhteita keskenään, yhteisöjä, yhdyskuntia, ehkä yhteiskuntakin.