Samalla tavoin kuin ihmisellä on oikeus yksityisyyteen vessassa, on meillä oikeus myös yksityiseen painokelvottomaan viestintään. Tai pitäisi olla, kirjoittaa Janne Saarikivi.
Helsingin Sanomat teki helmikuussa jutun hyväntekijä Brother Christmasina toimivasta Ari Koposesta. Jutun aineistona oli Koposen yksityisviestejä, joissa nimiteltiin ihmisiä separeiksi, neekereiksi ja huoriksi. Viestejä oli toimituksessa pidetty oleellisina, koska ne oli nostettu otsikkotasolle ja niistä oli koostettu jatkojuttu.
Hesari teki siis uutisen siitä, että julkisuuden henkilö käytti yksityisissä viesteissä rumia sanoja. Selvittelyn kohteena olleita talousepäselvyyksiä koskevaa sisältöä ei yksityisviesteissä ollut.
Kuinka yllättävää oikeastaan on, että joulupukkina esiintyvä henkilö ei yksityishenkilönä käyttäydykään kuin joulupukki?
Yhteiskunta jakautuu julkiseen ja yksityiseen tilaan hyvästä syystä. Tiedämme, etä kuninkaalliset, etniset vähemmistöt ja isovanhempamme punnertavat hekin pökäleitä viemäreihin, yhtyvät ruumiiden aukkoihin läskit höllyen ja makaavat kuolinvuoteella kuolaa suupielissä. Vaikenemme tästä silti hienotunteisesti, sillä on yleisesti tiedossa, että kukaan ei ole aamusta iltaan kaunis.
Tiedossa on sekin, että joulupukki on satua. Hyvää toisille voi tehdä vain se, joka joskus on myös paha, vihainen tai tuskainen. Siis ihminen.
Tämä armoton yhteiskuntamme torjuu ihmiset. Emme auta vähäosaisia verorahoin. Tarvitaan yksityistä rahaa. Mutta ihmiset eivät lahjoita noin vain Punaiselle Ristille. He tarvitsevat tarinoita. Ja tarinassa joulupukki onkin rasisti.
Onko todella? Vai onko kyseessä jälleen uusi tarina, jonka on tarkoitus järkyttää meitä kuin kuva prinssi Charlesista puhumassa tamponifantasioistaan ja samalla kerätä klikkauksia?
Mediatalous houkuttelee meitä luomaan itsestämme tarinoita, raottamaan yksityisyyden verhoa. Samalla journalismilla on tarve kertoa, että brändi ei olekaan totta vaan että ihminen on kiiltokuvan sijaan lihaa ja verta.
Tämä ei kuitenkaan ole uutinen vaan itsestäänselvyys. Minunkin messengerissäni on viestejä, jotka oikealla tavalla kehystettynä saisivat minut vaikuttamaan rasistilta, naistenvihaajalta tai fasistilta. Siksi ne ovatkin yksityisviestejä. Samalla tavoin kuin ihmisellä on oikeus yksityisyyteen vessassa, on meillä oikeus myös yksityiseen painokelvottomaan viestintään. Tai pitäisi olla. Pelkään nimittäin, että olemme matkalla maailmaan, jossa mikä tahansa asia voidaan julkistaa, ja käyttäytymistä kontrolloi julkisen häpeän pelko.
Esimerkiksi poliitikkojen tulee esittää nuhteettomia jo siinä määrin, että voi kysyä, voiko normaali syntinen enää lainkaan toimia politiikassa. Mutta sinä päivänä, kun kaikki on julkista, eivät ihmiset enää voi auttaa edes itseään. Kokonaan julkinen on vain pohjoiskorealainen cheerleader: hymyilevä, oikeita arvoja julistava robotti, joka epäonnistumisen hetkellä tuhotaan julmasti.
Lopuksi teen paljastuksen, ja säästän tutkivien journalistien vaivoja. Asia on siten, että kirjoittaessani tätä tekstiä oli tiedoston työnimenä separi huora neekeri. Kysymys kuuluu, kuinka oleellinen tieto tämä on, jotta lukija voisi ymmärtää toimiani kolumnistina, professorina ja perheenisänä.
Väitän, että ei hirveän oleellinen.