Sananvapaus

Vapauden ytimessä

Tuomio HS-gatessa antaisi hyvin synkän viestin niin medialle kuin tietojen luovuttamista harkitsevalle kansalaiselle, kirjoittaa Journalistin toimitussihteeri Manu Marttinen.

Lähes päivälleen 20 vuotta sitten STT julkaisi uutissähkeen: ”Suomalaista maajoukkuetason mieshiihtäjää epäillään dopingista.” (STT 21.1.1998).

Uutisesta alkoi tapahtumien vyöry, joka ei suomalaista yhteiskuntaa mairittele.

Uutisen tehnyt toimittaja Johanna Aatsalo ja STT:n silloinen päätoimittaja Kari Väisänen joutuivat julkisen lynkkauksen kohteiksi. Entisen pääministerin, Hiihtoliiton sen aikaisen puheenjohtajan Esko Ahon (kesk.) johdolla vyörytetyt julkiset syytökset sinkoilivat pyhäinhäväistyksestä maanpetokseen.

Kansa lateli tappouhkauksia.

Myös osa toimittajakollegoista tuomitsi kaksikon. Uutista pidettiin huonosti kirjoitettuna, epämääräisenä ja valheellisenakin. STT:n toimitusosasto paheksui julkisesti uutisen julkaisun tapaa.

Myös oikeusjärjestelmä tuomitsi. Aatsalo sai vuonna 1999 julkisesta herjauksesta 30 vuorokautta ehdollista vankeutta, Väisänen 45 vuorokautta. Päälle tulivat sakot ja valtavat vahingonkorvaukset.

Jo vuonna 2000 hovioikeus lievensi tuomioita, ja vyyhti alkoi purkautua 2001 Lahden doping-käryjen myötä. Silloin moni havahtui siihen, että STT:n uutinen piti paikkaansa.

Kaksikon piina päättyi kuitenkin vasta vuonna 2013, jolloin hovioikeus antoi monivaiheisen oikeusprosessin viimeisen tuomion – tällä kertaa ex-hiihtäjä Jari Räsäselle ja ex-lajipäällikkö Pekka Vähäsöyringille, jotka olivat valehdelleet dopingin käytöstä STT-oikeudenkäynnissä vuonna 1999.

 

Samantapaisen vyöryn kohteena on ollut Helsingin Sanomat, jonka joulukuussa julkaiseman kirjoituksen lähteenä oli käytetty Puolustusvoimien salaisiksi luokittelemia asiakirjoja. Puolustusvoimat teki julkaisusta 16. joulukuuta 2017 tutkintapyynnön poliisille.

Keskusrikospoliisi tekee tapauksesta esitutkintaa. Rikosnimikkeet ovat turvallisuussalaisuuden paljastaminen ja virkasalaisuuden rikkominen.

Olemmeko samantapaisen oikeusprosessin alkumetreillä kuin STT doping-uutisensa takia vuonna 1998?

Sitä ei vielä tiedetä, sillä syytteiden nostamisesta ei ole tätä kirjoittaessa päätetty.

Epäviralliset syytökset eri tahoilta ovat kuitenkin jo sinkoilleet samaan tapaan kuin 20 vuotta sitten.

Sosiaalinen media kihisee Hesari-vihasta. Kollegat ovat leimanneet jutun punaleimapornoksi, turhaksi salaisten paperien heilutteluksi ja sensaatiojournalismiksi.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) piti juttua lähes ”epäisänmaallisena sananvapauden väärinkäyttämisenä”.

Presidentin kanslia arvioi, että ”korkeimman turvaluokituksen saaneiden asiakirjojen sisällön paljastuminen on turvallisuutemme kannalta kriittistä ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita”.

Kaikki tämä vain yhden artikkelin takia, joka ei edes sisältänyt varsinaista uutista – toisin kuin STT:n doping-uutinen aikanaan.

Myöhemmin on selvinnyt, että HS:n artikkeli ei myöskään paljastanut Suomen turvallisuutta heikentävää tietoa tai ole vaikuttanut Suomen kansainvälisiin suhteisiin.

”Ehkä niissä ei ole ollut mitään, joka olisi palohälytystä aiheuttanut missään”, tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi Helsingin Sanomissa 19. joulukuuta 2017.

 

Suomessa toimittajia vastaan nostetaan hyvin harvoin syytteitä työhön liittyvistä rikoksista. Rikosepäilyjäkin on harvoin.

Yksi tuomion saaneista on Yleisradion julkaisujohtaja Ismo Silvo, joka sai tuomion vuonna 2004 esitetystä MOT:n Lääkärit tuomareina -ohjelmasta. Silvo toimi tuolloin MOT:n vastaavana toimittajana. Ohjelmanteossa käytettiin salaisiksi julistettuja tietoja.

Korkein oikeus tuomitsi Silvon ja jutun tehneen toimittajan vuonna 2009 sakkorangaistuksiin ja vahingonkorvauksiin yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Tuomioon sisältyi myös yllytys ja avunanto salassapitorikokseen.

Rikos oli toimituksen journalistiseen harkintaan perustunut tietoinen valinta. Silvo korostaa, että toimittajan pitää noudattaa lakia, mutta journalistinen harkinta voi johtaa tilanteeseen, jossa salaista tietoa on käytettävä yleisen edun takia.

”Ei ole mitään sellaista rajaa, josta kaikki olisivat aina yhtä mieltä: eivät journalistit keskuudessaan, eivät tuomioistuimet, puhumattakaan viranomaisista. Näissä tapauksissa sitä rajaa koetellaan”, Silvo muistuttaa.

Silvo arvioi, että Viestikoelaitos-jutussa Helsingin Sanomat on hoitanut tehtäväänsä, kuten tiedotusvälineen pitääkin.

”Media ei voi toimia niin, etteikö viranomaisen salaiseksi julistamaa rajaa koetella ja kritisoida. Niin pitää tehdä, ja näin Hesari on tehnytkin. Toimitus on arvioinut, että asian merkitys on isompi kuin se salassapitoleima.”

 

Lakikirjaa lukemalla maallikko voi saada käsityksen, että Helsingin Sanomat olisi syyllistynyt turvallisuussalaisuuden paljastamiseen.

Lakikirjaa lukemalla ei kuitenkaan voi päätellä sitä, että lain tulkintaan vaikuttavat myös Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjaukset, joiden perusteella tiedotusvälineet voivat julkaista myös salaiseksi määriteltyä tietoa. Näihin linjauksiin Suomikin on sitoutunut.

Jos lakia tulkittaisiin aina kirjaimellisesti, media voitaisiin tuomita usein rikoksista, kuten yksityiselämän loukkaamisesta, salassapitorikoksista tai avunannosta salassapitorikoksiin.

Esimerkiksi poliisin esitutkintapöytäkirjat ovat lähtökohtaisesti salassa pidettäviä ennen syytteiden nostamista. Silti näistä tapauksista uutisoidaan laajasti.

Sananvapaus-termi on valitettavan väärinkäytetty viime aikoina. Nyt ollaan kuitenkin oikeasti sanan merkityksen ytimessä, ja on toivottavaa, että oikeusjärjestelmämme pohtii tapausta nimenomaan tästä näkökulmasta.

Mahdollinen tuomio antaisi hyvin synkän viestin niin medialle kuin tietojen luovuttamista harkitsevalle kansalaisellekin.

 

Helsingin Sanomien jutussa oli puutteensa, minkä lehti on lukijoilleen kertonut. Puutteita oli myös STT:n ensimmäisessä doping-uutisessa.

Puutteistaan huolimatta jutut ovat tehneet Suomelle palveluksen. STT paljasti Suomen hiihdon vakavan doping-ongelman. HS:n juttu nosti yleiseen tietoisuuteen tärkeitä asioita, kuten Puolustusvoimien heikkoudet salaisten asiakirjojen hallinnassa ja tiedotuksessa sekä toi tiedustelulainsäädännön julkisen keskustelun aiheeksi. Tai kuinka moni mahtoi edes tietää ennen HS:n juttua, että Suomessa toimii signaalitiedustelua harjoittava Viestikoekeskus-niminen organisaatio?

Journalismin laatua saa ja pitääkin kritisoida, mutta ei rohkeiden juttujen tekijöitä ja julkaisijoita pidä tuomita rikoksesta, vaan päinvastoin kiittää.