Minä vaan klikkaan otsikoita

”Otsikointi on jutun tärkein tai kiinnostavin seikka ilmaistuna muutamalla, typografiseen asuun saatetulla sanalla.” Näin kiteyttää Antero Okkonen kirjassaan Toimittajan työ (Karisto, 1961).

Okkosen mukaan otsikon tehtävänä on kertoa lukijalle lyhyesti, ”mikä juttu on ja mitä se sisältää”. Otsikon kielestä Okkonen sanoo, että sen tulisi olla ”iskevää, nopeasti etenevää, tuoretta, selkeää, yksiselitteistä ja siis helposti tajuttavaa”.

Nyt siellä jo huudellaan, että kuka Okkonen ja mikä kirja. Nevö hööd.

Tänä klikkiotsikoiden aikana Okkosen otsikko-ohjeistus tuo tuulahduksen menneestä maailmasta. Pitäisikö otsikon muka tiivistää tekstin olennainen sisältö? Pah! Hah!

Vallalla näyttää olevan enenevässä määrin sellaista käsitystä, että otsikon tehtävä ei ole kertoa keskeistä asiaa jutun sisällöstä. Otsikon tehtävä on houkutella lukija klikkaamaan juttu somessa auki. Sama selväsuomeksi: otsikko on jutun mainos.

Luin vastikään Helsingin Sanomista toimituspäällikkö Esa Mäkisen hauskan kolumnin ”Klikkiotsikko kuoli – tässä syy”. Mäkinen arvioi optimistisesti, että journalismin parantuminen ”tappaa klikkiotsikon”. Mäkinen on pannut merkille, että klikkiotsikoita paljastavan Klikinsäästäjä-palvelun toiminnassa ”on nähtävissä pientä hiipumista”.

Kiinnostavaa. Mutta onko sittenkin niin, että klikkiotsikoille, kuten monille kielenkäytön ja tekstilajien ilmiöille, on käymässä niin, että ne luonnollistuvat? Luonnollistumisella tarkoitan arkipäiväistymistä eli itsestään selväksi, luonnolliseksi tulemista ja tekemistä.

”Tämä on ylivoimaisesti paras keino pitää aivot nuorena – unohda sudokut ja ristisanat”. Ei, tämä ei ole lööppitekstiä. Tämä on tiedeuutisen klikkiotsikko. Huoh. Sinäkin, Yleni.