Ohi meni

Halusimme Timon kanssa Teksasiin.

Oli vuosi 2005 ja Yhdysvaltain presidenttinä George W. Bush, ehdotin Avun päätoimittajalle, että lähtisimme tarkastelemaan maailman mahtavimman miehen henkistä maisemaa. Matti kuittasi lähtömme rutiininomaisesti.

”Tehkää hyvät jutut ja tulkaa jossain vaiheessa takaisin.” Nykyiseen verrattuna sekä maailman että lehtitalojen asiat olivat silloin hyvällä tolalla.

Teksasissa hakeuduimme konservatiivisen Amerikan pyhiin paikkoihin: kirkkoon, rodeoon ja asekauppoihin. Ampumaradalla San Antonion laitamilla halusimme ampua myös itse. Kävi ilmi, ettei aseita saanut vuokrata ilman Yhdysvaltain passia.

Itse ampuminen sen sijaan kävi päinsä, jos saisimme jonkun paikallisen lainaamaan meille pyssyään. Pian paikalle saapuikin eläkepäiviään viettänyt armeijan veteraani, joka suostui esiliinaksemme.

Totuuden hetki koitti. Armeija-ajoiltani muistin olevani kehnohko ampuja mutten sentään näin huono: ammuin kuin pullopersesika. Isäntämmekin oli ihmeissään. Olin vielä mennyt kertomaan hänelle, että Suomessa kaikki nuoret miehet kävivät armeijan. Hänen täytyi miettiä, mitä tämäntasoisella armeijalla tositilanteessa tekisi. Timo onneksi ampui asiallisesti ja paikkasi maamme mainetta.

Esiliinamme pakotti meidät ottamaan paperiset maalitaulut muistoksi mukaamme. Hävetti. Niistä sitä paitsi koitui meille harmia vielä saman päivän iltana, kun sheriffi pysäytti meidät pikkutiellä. Kyse oli sammuneesta vilkusta, mutta lainvartija huomasi taulut takapenkillä ja rupesi tuimaksi. ”Do you have a gun in the vehicle?” ”No no”, me vakuutimme nöyrinä. Saimme tilanteen jotenkin selvitettyä. Pääsimme kotiin. Sen jälkeen en ole tarttunut aseeseen.