Petokeikka

Erikoisia lemmikkejä esitellyt Eläinruutu oli Laitilan paikallistelevision ohjelmasarja. Kun vuorossa oli fretin emännän haastattelu, oli ruutukasvomme sairaana. Minitoimituksen taustatoimittajana minun oli mentävä mikin varteen.

Olin aivan myyty, kun näin veikeän elikon vilistävän pitkin lattioita. Omistaja kertoi, miten fretti oli taannoin leikkinyt mustikoilla ja sotkenut keittiön. Nauroimme sydämellisesti.

Emäntä silmäili nilkkojani ja sanoi, että Napolla oli joskus paha tapa näykkiä.

Nilkkani tosiaan olivat paljaat. Kanavalle nostalgisen brändin luonut mainosmies oli vaatettanut ruudussa näkyvät toimittajat työpukuun: vihreään lyhythihaiseen jakkuun ja puolihameeseen.

En ottanut varoitusta tosissani. Olen eläinrakas, ja minua on erinäinenkin koiranpentu naskaleillaan kalvanut. Tuo elikkohan oli sitä paitsi niin suloinen!

Juuri ennen kameroiden käynnistymistä peto hyökkäsi. Kuin hai se iski suoraan akillesjänteeseeni ja pureutui kiinni. Vaivoin tukahdutin kiljaisun, ja minulta pääsi vain kirahdus. Sattui ihan törkeästi.

”Napo, heti irti!” omistaja huusi ja kiskoi lemmikkiään. Sekunnit olivat pitkiä, mutta viimein hän sai sen irti jalastani.

Haastattelu tehtiin. Pelokkaana vilkuilin karvapalloa, joka kelli emäntänsä sylissä vain puolen metrin päässä minusta. Toivoin, että minulla olisi ollut jokin kilventapainen, jonka olisin temmannut suojakseni, kun verenhimoinen otus taas syöksyisi kohti hampaat irvessä.

En ole uskaltanut katsoa ohjelmaa YouTubesta. Pelkään, että juuri koetun hyökkäyksen trauma on luettavissa naamastani ja äänestäni.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja.