Lou Reed keljuili Kämpissä

Elokuu 2009. Olen aloitteleva rock-toimittaja. Rumban päätoimittaja Viljami Puustinen on tilannut jutun: mene Kämppiin tapaamaan Lou Reedia ja puolisoaan Laurie Andersonia.

Kyseessä on lehdistötilaisuus – elämäni ensimmäinen. Toimittajavihastaan tunnettu Reed on suuri idolini. Jännittää.

Huoneessa on kymmenkunta toimittajaa. Reed vastailee huoneen toisessa päässä pitkästyneen oloisena. Vatsassa on perhosia, kun nostan käden ja saan vuoron kysyä.

”Kuinka suuri osa esityksistänne on improvisaatiota?”

Reed pyörittelee silmiään. Hätäännyn. Eikö se aio vastata? Täytyy tarkentaa!

”Meinaan, että kuinka monta prosenttia improvisoitte?”

”Prosenttia? Oh my! Kaksitoista pilkku seitsemän! Laurie, improvisoimmeko me kaksitoista pilkku seitsemän prosenttia?”

Kaikkia paitsi minua naurattaa. Hetken päästä Reed soimaa, kuinka toimittajien ei tulisi päästä keikoille ilmaiseksi sisään.

”Te olette vapaamatkustajia (freebies)!”

Omaksikin yllätyksekseni huudahdan vuoroa pyytämättä:

”Valitettavasti emme suinkaan saa ilmaisia oluita!” (free beers)

Kaikki, jopa Reed, vaikuttavat kiusaantuneilta. Olen siinä uskossa, että lohkaisin hauskasti.

Saan tietää kuulleeni väärin, kun Jarkko Jokelainen kirjoittaa Helsingin Sanomiin näkökulman lehdistötilaisuudesta. Siitä, kuinka eräs rocklehden toimittaja teki tilaisuudesta hirtehisen huumorin täyttämän, viihdyttävän tapahtuman.

Hävetti. Isäkin soitti ja keljuili. Päätoimittaja Puustinen näki kuitenkin asiassa kehumisen paikan.

”Ainakin sä avasit suusi”, hän sanoi ja nauroi lämpimästi.