Kieli

Tekstiin tuikatut

Suivaantuminen on jo niin nähty.

”Aito avioliitto -kampanja sai myös Helsingin Lasipalatsin yrittäjät kimpaantumaan. He tuikkasivat ikkunoihinsa sateenkaarilippuja viime keskiviikkona.” Näin Helsingin Sanomien kuvatekstissä vastikään.

Mutta miten sateenkaarilippu tuikataan ikkunaan? Tulen tuikkaaminen saunan uuniin on monille tuttua, samoin vaikkapa vaalilipun tuikkaaminen uurnaan. Sanakirjan mukaan tuikkaamisessa on kyse nopeasti pistämisestä, tökkäämisestä tai sujauttamisesta.

Oliko yrittäjillä erityinen syy toimia tällä tavalla? Entä oliko toimittajalla erityinen syy käyttää värikkäitä verbejä tuikata ja kimpaantua?

Pitäisikö vastausta etsiä tältä suunnalta: uutiskilpailu, viihteellistyminen, lööpistyminen ja klikkijournalismi? Varmasti kyse on ainakin tekstilajien rajojen hämärtymisestä ja tyylinormien väljentymisestä.

Aiemmin tällaisia arkisiksi tai vaikkapa murteellisiksi luonnehdittuja verbejä on nähty lähinnä kolumneissa ja muissa mielipidekirjoituksissa. Mutta nykyään tyyliltään kohosteisiin verbeihin törmää jatkuvasti myös uutistekstilajissa, erityisesti otsikoissa ja kuvateksteissä.

Esimerkiksi erilaisia epäonnistumisia kuvaavien uutisverbien kirjo on laaja: sössiä, ryssiä, töpätä, mokata… En tiedä, mitä pitäisi ajatella Hesarin ulkomaanuutisesta, jonka mukaan ”FBI töpeksi rikostutkinnoissa 20 vuoden ajan”? Luotettavaa tiedonvälitystäkö?

Yksi uutisten murteellisista muotiverbeistä on eittämättä suivaantua: Oppositio suivaantui keskustelun tyrehtymiseen (Kaleva). Linnanmäen johtaja suivaantui meteorologeille (Ilta-Sanomat). Aluetieteen professori suivaantui turhiin kuntajakoselvityksiin (Yle). Vesa-Matti Loiri suivaantui verottajalle (Nelonen).

Olisin varovaisesti sitä mieltä, että suivaantuminen on jo niin nähty. Olisiko välillä vaikkapa veetuuntumisen vuoro?