Media-ala

Pinkeäksi nöyrtynyt

Jokainen kirjeenvaihtaja sairastuu korresponditikseen, kirjoittaa Mari Manninen.

Ulkomailla toimittajana oleminen on yhtä juhlaa. Nöyrtymisen juhlaa.

Ensin innokas toimittaja suunnittelee, mitä kaikkea uudesta asemamaastaan uutisoi. Sitten murehtii öisin, kun ei kaikkea ehdi.

Pian toimittaja onneksi huomaa, ettei ole väliä, mistä juttunsa tekee tai jättää tekemättä. Kyläilevät kaverit hihkuvat: Ihania kiinalaismummoja, puistotansseja! Hieno tunnelma on Allsång på Skansenissa! Näistä sinun pitäisi kertoa!

Ja toimittaja vastaa: Niinhän minä olen kertonutkin!

Nyt kun yksi ihminen puskee juttuja saman välineen moneen tuuttiin, lähipomotkin tilailevat juttuja aiheista, joista kirjeenvaihtaja juuri raportoi.

Toki kirjeenvaihtaja on Suomessa edelleen hieno titteli. Nimityksen jälkeen ilmaantuu uusia kavereita. Tätä vaivaa ei onneksi ole ulkomailla työskentelevällä freelancerilla.

Maailmalla suomalainen toimittaja on nobody. Ruotsalaisetkaan eivät tunne Helsingin Sanomia tai Yleä. Suomi on vaaraton kieli ja
mitätön maa, jonka median tekemiset hädin tuskin kiinnostavat edes kiinalaista vahdintakoneistoa.

Monet suomalaistoimittajat eivät saa muutaman vuoden ulkomaanpestin aikana yhtään paikallista ystävää. Aikuiskaverit löytyvät töistä ja harrastuksista, mutta kirjeenvaihtajat puurtavat yksin tai toisten kirjeenvaihtajien kanssa, eivätkä he ehdi harrastaa.

Toki he käyvät ulkona – muiden ulkomaalaisten kanssa. Porukalla yritetään ymmärtää sitä vaikeinta: paikallisten ajatuksenjuoksua.

Kirjeenvaihtajan napanuora kotitoimitukseen on puhelinlinja, jota pitkin kommunikoi alati kireämpi puurtaja. Jokainen kirjeenvaihtaja näet sairastuu korresponditikseen. Se on eristyneisyyden ja riittämättömyyden aiheuttamaa vainoharhaa siitä, mitä kotitoimitus kirjeenvaihtajasta ajattelee.

Moninkertainen ex-kirjeenvaihtaja Jukka Luoma on kuvannut korresponditista esimerkiksi näin: ”Alkaa kuunnella äänensävyjä puhelimessa: miksi se sanoi lopussa hei laskevalla äänellä?” Kotimaahan palattuaan kirjeenvaihtajaan iskee postkorresponditis, jossa hän ”kokee olevansa perhonen, josta tulee taas mato”.

Sopeutuminen kotimaahan vie kaksi vuotta. Sinä aikana ulkomaanmuistotkin kultautuvat. Eikös siellä ollutkin ihanaa!

Sitten on valmis lähtemään uudelle ulkomaanpestille.