Kieli

Maailman hauskin Ismo Leikola

Ismo Leikola on maailman hauskin henkilö, uutisoi Yle. Ugh, olemme informoidut. Emmekä vain Ylen ansiosta, emme todellakaan.

Tiedotusväline toisensa perään on levittänyt tätä suomalaisille niin olennaista ilouutista. Helsingin Sanomien uutisen mukaan Ismo Leikola valittiin ja MTV:n mukaan kruunattiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi.

Päivässä parissa journalistisista teksteistä karisi pois kaikki epäolennainen. Jäljelle jäi vain ”maailman hauskin”. Kuinka myötäsukaisina otimmekaan vastaan tuon tiedotusvälineiden välittämän totuuden!

Siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin. Siirrytäänpä nipottamisosioon ja kaivetaan saivarrussäilä esiin.

Moni muistanee koulun äikäntunneilta, että suomen kielessä adjektiiveilla on kolme vertailuastetta: positiivi, komparatiivi ja superlatiivi. Ennen vanhaan puhuttiin myös perusasteesta, voittoasteesta ja yliasteesta.

Positiivi ilmaisee ominaisuutta sellaisenaan: Ismo on hauska mies. Komparatiivi ilmaisee verrattavan ominaisuuden suurempaa määrää: Ismo on hauskempi mies kuin minä. Superlatiivi ilmaisee verrattavan ominaisuuden suurinta määrää: Ismo on maailman hauskin mies.

Leikola-hurmoksessa uutisotsikoita vääntäneet journalistit unohtivat, kuinka velvoittava vertailuaste yliaste on. Olen nimittäin aivan varma siitä, että vaikka hauska mies onkin, Ismo ei sentään ole maailman hauskin mies. Ei kukaan edes voi olla, absoluuttisesti, jäännöksettömästi. Onko hauskuus oikeastaan edes vertailtavissa?

Entä miten tervehdyttää tekstit tästä superlatiivisairaudesta? Ei muuta kuin kohuotsikot uusiksi! Tähän tapaan: Nettiäänestäjien mielestä Ismo Leikola oli yksityisen amerikkalaisen komediaklubin järjestämän hauskuuskisan hauskin mies.

Mitä, eikö muka myy? Mutta tehän olettekin journalisteja, ette mainostajia.

vesa.pekka.heikkinen@luukku.com
Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.