Journalismi

Tiedemies ja lehtimies

Journalismi palvelee lukijaa parhaiten, jos se muistuttaa, että suurin osa maailmasta ei mahtunut lehteen, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Journalistit haastattelevat minua silloin tällöin koskien tiedettä ja tutkimustani. Se voi olla turhauttavaa puuhaa.

Monipolvisin selityksin yritän saada lehtimiehet ymmärtämään, että heidän kysymyksiinsä ei oikeastaan voi vastata. Että asiaan liittyy monia puolia, ja että sitä ei ehkä voikaan sanoa siten kuin sen nyt kuitenkin sanon. Tai että asiaa ei ole tutkittu, eikä siitä siksi oikeastaan tiedetä mitään.

Tiedemies pohtii, miten kysymys kannattaisi asettaa, että se ei perustuisi myytteihin ja ennakko-oletuksiin. Lehtimies miettii, miten tuon ahtaisi 300 sanaan, jotka myyttien ja ennakko-oletusten vallassa oleva lukija ymmärtäisi.

Tieteessä on kyse siitä, miten asiat ovat. Useimmiten ne ovat jotenkin toisin kuin luulisi ja odottaisi. Julkisuudessa taas on kyse siitä, mikä ihmisistä on kiinnostavaa.

Journalisti luo julkisuuden, mutta ei todellisuutta. Suurin osa ihmisistä ei ole kovin kiinnostuneita todellisuudesta vaan varjelee mieluummin turvallista oloaan. Tulisiko journalistin siis kirjoittaa todellisuudesta, vai ainoastaan kiinnostavasti, jotta joku haluaisi lukea lehden?

Tilausten vähetessä ja lehtitalojen irtisanoessa luen maireita pääkirjoituksia, joissa journalistit puolustavat ammattiaan samankaltaisin argumentein, joilla olen tottunut puolustamaan tiedettä. ”Informaatiotulvasta pitää löytää oleellinen.” ”Maailman seuraaminen edellyttää laaja-alaista tietoa ja analyysia.” ”Vallan vahtikoira”. ”Sananvapaus”. Ja niin edelleen.

Rivien välissä lukee, että blogien lisäksi pitää olla myös maksettu sanomalehti tai yhteiskunnan maksama televisiokanava. Ja pitääkin. Mutta pitää olla myös spesia­listeja, joiden tekemistä ei voi kääntää journalismin kielelle, jossa kaikella on rajattu merkkimäärä ja vaikeita termejä vältetään.

Tieteen suhde journalismiin on sama kuin journalismin suhde Jussi Halla-ahon blogiin. Tiede tuntee maailmaa syvältä ja laajalti, mutta niin monimutkaisesti, että sitä ei voi kukaan ymmärtää. Halla-ahon blogi tuntee sekin maailmaa, mutta näkökulmia on tasan yksi ja se on täysin subjektiivinen.

Journalismi on siinä välissä. Se palvelee lukijaa parhaiten, jos se muistuttaa, että suurin osa maailmasta ei mahtunut lehteen.

Kirjoittaja on kielitieteen tutkija, joka on toiminut professorina Helsingin yliopistossa sekä Parnasson ja Helsingin Sanomien kolumnistina.

janne.saarikivi@helsinki