Journalismi

Pauli Vanhala kuvasi ydintuhon jälkiä – ”Asian vakavuus selvisi minulle vasta, kun menin Tšernobyliin”

”Sairaaloissa Ukrainan ja Valko-Venäjän rajaseuduilla tapasin säteilylle altistuneita lapsia ja aikuisia. Miehet oli viety siivoamaan ydinvoimalaa ilman suojavarusteita heti räjähdyksen jälkeen. Heille ei oltu kerrottu, että oli tapahtunut onnettomuus”, freelancevalokuvaaja Pauli Vanhala kertoo.

Hän dokumentoi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seurauksia keväällä 1992, kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen. Osa tämän artikkelin kuvista on aiemmin julkaisemattomia.

Mies kantaa soihtua ja polttoainepulloa kulottaakseen pellosta rikkakasveja uutta kylvöä varten keväällä 1992. Säteilyn saastuttamia elintarvikkeita ei saanut viedä Moskovaan. Siten suojeltiin pääkaupungin väestöä säteilyltä.

Tšernobylin räjähdys 26. huhtikuuta 1986 on historian tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Ilmakehään pääsi 400 kertaa enemmän radioaktiivista materiaalia kuin Hiroshiman atomipommin räjähdyksessä. 

Vappuna viisi päivää onnettomuuden jälkeen reaktori paloi yhä ja syöksi radioaktiivista ainesta ilmaan. Kaikkialla Neuvostoliitossa järjestettiin vappuparaateja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myös Ukrainan lapset, nuoret ja aikuiset kantoivat kulkueissa kukkia ja ilmapalloja. Heitä ei suojattu säteilyltä. 

”Kevääseen 1992 mennessä laajat alueet oli jo luokiteltu asumiskelvottomiksi. Monet ihmiset olivat silti jääneet koteihinsa”, Pauli Vanhala kertoo. 

Kuvien ajankohtaisuus hämmentää. Vaikka onnettomuus ja Venäjän hyökkäys ovat eri asioita, kuvat voisivat olla tältä keväältä. Ukrainalaiset ovat jälleen menettäneet kotejaan, läheisiään, terveytensä tai henkensä. Sairaalat täyttyvät. Lapsia ja aikuisia lähetetään katastrofin jaloista ulkomaille. 


Aksakovshinan säteilysairaalan henkilökunta kutsui kuvan poikaa enkeliksi. ”Olen miettinyt, että jos edes osa syöpiin sairastuneista lapsista pääsi aikuisikään, niin ovatko he nyt joutuneet rintamalle tai menettäneet kotinsa ja läheisensä”, Pauli Vanhala sanoo.
Hyväkuntoisimmat potilaat saivat ulkoilla Maiskin sairaalan pihalla. Jotkut lapsista olivat jääneet orvoiksi vanhempien kuoltua säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.
Mihail istuu vuoteellaan Aksakovshinan sairaalassa odottamassa hoitojen jatkumista. ”Useat tapaamani syöpäpotilaat olivat kärsimyksistään huolimatta reippaita ja luottavaisia. He ymmärsivät tilanteensa vakavuuden, mutta katsoivat kohti tulevaisuutta. Jouduttuaan sotaan Venäjää vastaan ukrainalaiset näyttävät asennoituvan samaan tapaan”, Pauli Vanhala sanoo.

Tšernobylin onnettomuuteen liittyvää uutisointia leimasi aluksi tiedon puute. Säteilyarvot nousivat Suomessakin ennennäkemättömän korkealle. Viranomaiset epäilivät, että mittauslaitteissa oli vikaa. Sitten tuulen suunnan perusteella pääteltiin, että säteily tuli Neuvostoliitosta.  

Neuvostoliitto kiisti väitteen. Se antoi ensimmäiset, niukat tiedot onnettomuudesta kansalaisilleen tv-uutisissa kolmen päivän viiveellä. Suomen Yleisradio uutisoi aiheesta heti tämän jälkeen. Yleisradio oli ensimmäinen länsimainen tiedotusväline, joka kertoi onnettomuudesta. 

Uutisointi oli pitkälti Neuvostoliiton virallisen uutistoimiston Tassin varassa. Suomen Säteilyturvakeskuksen mukaan varsinaista vaaraa ei pitänyt olla. Se kehotti kuitenkin sulkemaan lypsylehmät sisätiloihin ja rajoittamaan muun muassa marjojen, kalan sekä poronlihan syömistä. Lapset eivät saaneet leikkiä kuralätäköissä. Hiekkalaatikot piti peittää. Myöhempien arvioiden mukaan ohjeet olivat oikean suuntaisia. 

Yhdysvaltain viranomaiset julkistivat vappuaattona satelliittikuvia Tšernobylin alueelta. Tietoa alkoi tulla muistakin lähteistä, koska Neuvostoliitto joutui kutsumaan länsimaisia asiantuntijoita apuun. Palo saatiin hallintaan vasta kymmenen päivää räjähdyksen jälkeen. 

Tiedotusopin tutkijat Helsingin ja Tampereen yliopistoissa perehtyivät Tšernobylin onnettomuuden uutisointiin jo vuonna 1987. He pitivät Säteilyturvakeskuksen tiedotteita osin vaikeasti tulkittavina. Aihepiiri oli yleisesti tuntematon. Siitä oli vaikeaa välittää ymmärrettävää tietoa. 

”Epäusko oli tavallinen tuntemus. Ei ollut kokemusta vastaavista tilanteista, eikä säteily ollut näkyvää. Seurasin onnettomuuden uutisointia tarkkaan. Asian vakavuus selvisi minulle kuitenkin vasta, kun menin Tšernobyliin kuvausmatkalle kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen”, Pauli Vanhala sanoo. 

”Tšernobyl-uutisointi kuvastaa kulttuurieroja. Suomalaiset journalistit ja muut kansalaiset luottivat viranomaisiin sekä yhteiskunnan toimivuuteen. Meidän oli vaikea uskoa, että Neuvostoliiton tiedotus perustui toisenlaisiin periaatteisiin – että tavoitteena oli esimerkiksi valtion maineen eikä ihmishenkien turvaaminen.” 

Nainen kuljettaa pölliä viedäkseen sen polttopuuksi. ”Nainen sanoi, ettei ole varaa lähteä pois eikä paikkaa, mihin voisi mennä. Alueet 30 kilometrin etäisyydellä Tšernobylin ympärillä luokiteltiin asuinkelvottomiksi jo vuonna 1986. 1990-luvun puolella julistettiin lisää asuinkelvottomia alueita”, Pauli Vanhala kertoo.
Naiset kertoivat nähneensä palavan ydinreaktorin päällä sinistä, keltaista, vihreää ja verenpunaista valoa. Näky muistutti sateenkaarta, mutta muoto oli luonnoton. Valopatsas suuntautui maasta suoraan kohti taivasta.

Pauli Vanhala työskenteli 1980- ja 1990-luvuilla kulttuurien tutkimukseen ja taidehistoriaan erikoistuneena freelancerina. Hän kuvasi esimerkiksi Helsingin Sanomille, Uudelle Suomelle, Kansan Uutisille, MTV:lle ja Ylelle, eri lehtitalojen aikakauslehdille ja järjestöjen kuten SPR:n, Suomen Pakolaisavun ja ammattiliittojen julkaisuille. 

Vanhala on dokumentoinut Venäjää ja Eurooppaa laajasti. Kuvia ja tekstejä on julkaistu lehdissä, kirjoissa sekä näyttelyissä eri maissa. Seuraava kirja on valmistumassa. 

Usein Vanhalan kuvausmatkat olivat median toimeksiantoja. Toisinaan oleskelu ulkomailla liittyi Vanhalan omiin mielenkiinnon kohteisiin, kuten Tšernobylin kuvausmatkan tapauksessa. Vanhalan Tšernobyl-kuvia oli 1990-luvun alussa esillä useissa tiedotusvälineissä ja näyttelyissä. Kuvia sai freelancekuvaajien osuuskunnan, Kuvatoimisto Gorillan, kautta. Vanhala kuuluu vuonna 1987 toimintansa aloittaneen Gorillan perustajajäseniin. 

”Gorilla merkitsi freelancereille verkostoitumisen mahdollisuutta, ideoiden vaihtoa ja työtilaisuuksia. Lähdin usein suoraan Gorillan toimistolta Moskovan junaan.” 

”Suomi oli riippuvainen Neuvostoliiton kanssa käytävästä kaupasta. Neuvostoliittoa yritettiin miellyttää kehumalla keskinäistä yhteistyötä ja ystävyyttä. Moni journalisti kuitenkin piti sodan uhkaa todellisena.” 

”Nämä Aksakovshinan säteilysairaalassa hoidettavat miehet lähetettiin raivaamaan ydinvoimalaa heti räjähdyksen jälkeen. Heille ei kerrottu, että oli tapahtunut onnettomuus. Heidän silmiään ja korviaan poltteli. Suussa tuntui metallin maku. Osa heidän tovereistaan kuoli jo muutaman päivän sisällä. Miehet mainitsivat tunnistavansa säteilylle altistuneet ihmiset epätavallisen ruskettuneesta ihonväristä”, Pauli Vanhala kertoo.

Neuvostoliittoa käsittelevistä vanhoista lehtijutuista paistaa varovaisuus. Usein valokuvat kertoivat enemmän kuin kieli keskellä suuta asetellut sanat. Poliitikkojen tapaamisissa kuvien etualalla hymyiltiin ja käteltiin. Taustalla saattoi näkyä puhki ruostuva ydinvoimala, Vanhala kertoo. 

Vanhalan mukaan Neuvostoliiton virallisen tiedotuksen murtaminen oli vaikeaa. Neuvostoliittoon ei voinut välttämättä edes soittaa tarkistaakseen tietoja. Viisumin sai melko helposti, mutta perillä suomalaisia journalisteja saatettiin seurata tarkoin. 

”Suomalainen valokuvaajaystäväni asui Pietarissa eli silloisessa Leningradissa. Joka kerta kun astuimme kadulta porraskäytävään, hän nosti sormen huulilleen muistuttaakseen salakuuntelulaitteista”, Pauli Vanhala muistelee. 

”Me suomalaiset journalistit olemme työskennelleet vaikeissa olosuhteissa, jättiläisen naapurissa. Jälkeenpäin on helppoa sanoa, että moni asia olisi pitänyt tehdä paremmin.”  

Hänen mielestään journalistit ovat kuitenkin tehneet osuutensa yhteiskunnan rakentamisessa. Suomi on onnistunut säilyttämään rauhan ja itsenäisyytensä. 

”Neuvostoliittoa ihailevien ja toisaalta kriittisten kantojen vuoropuhelu mediassa oli loppujen lopuksi hedelmällistä. Jokaisen journalistin oli pakko haastaa ja perustella ajatteluaan ainakin jossakin vaiheessa. Täysin vastakkaisia käsityksiä esiintyi niin paljon.” 

Syöpää sairastava mies Aksakovshinassa ei enää toivonut omaa paranemistaan, vaan sitä, että luonto joskus toipuisi ennalleen.