Harri Hakanen ja Pauliina Grym tekevät podcastia metallimusiikista

”Metalli tekee hyvää, se on järkivalinta.”  
”Voiko, ja saako, Marilyn Mansonin musiikista enää nauttia?”  
”Metallifanit, nuo viihteen koomiset antisankarit.”  

Muun muassa tällaisia nimiä on Yle Areenaan viime vuoden lopulla ilmestyneen Rakasmetalli-podcastin ensimmäisen kauden jaksoilla. 

Podcast käsittelee metallimusiikkia, johon sen vetäjillä, kulttuuritoimittaja Pauliina Grymillä ja musiikkitoimittaja Harri Hakasella, oli pitkään hyvin intohimoinen suhde. He rakastavat metallia edelleen, mutta kuuntelu on jäänyt ruuhkavuosien takia vähälle.  

Podcastissaan Grym ja Hakanen soittavat uusia metallikappaleita ja tarkastelevat metallia osana laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista kehystä.  

Ensimmäisellä Rakasmetalli-kaudella Grym ja Hakanen käsittelivät sitä, mitä tiede sanoo metallin kuuntelun vaikutuksista, millaisia hierarkioita metallikentällä vallitsee, miten stereotyyppiset käsitykset metallifaneista ovat syntyneet, miten metallimuusikkoihin kohdistettuja väkivaltasyytteitä on käsitelty ja voidaanko tekijä ja taide erottaa toisistaan.  

Juuri ilmestyneellä toisella kaudella he analysoivat esimerkiksi metalliin 1990-luvulla ja 2000-luvulla liitettyjä saatananpalvonta- tai satanismimielikuvia, muusikkojen palvontaa ja metallin muuttumista ”sisäsiistiksi”. 

”Avaamme metallimusiikkiin liittyviä teemoja suurelle yleisölle”, Grym sanoo. 

”Kuulijat ovat hehkuttaneet, että lähestymistapamme on tällä kentällä jotain ihan uutta”, Hakanen sanoo.

---

Suomessa on lopettanut kymmenen viime vuoden aikana monta printtimuotoista julkaisua, kuten pitkäikäinen rock- ja poplehti Rumba, Soundiin sulautettu laaja-alainen rytmimusiikkilehti Rytmi ja metallilehti Miasma. Ne toimivat nykyään pienemmillä resursseilla verkossa.  

Muun muassa Helsingin Sanomia ja Yleä avustava musiikkitoimittaja, tietokirjailija Mervi Vuorela kirjoitti Journalistissa vuonna 2019 rockjournalismin ahdingon syistä. Hänen mukaansa suoratoistopalvelujen yleistyminen on tehnyt kuuntelijat entistä riippumattomammiksi musiikkitoimittajien arvioista ja bändiesittelyistä ja koko musiikkijournalismin lajityypin asema on kyseenalaistettu.  

”Nykytilanteesta on syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, jotka ovat alkaneet pitää musiikkijournalismia tarpeettomana tai suorastaan vaarallisena ’brändilleen’”, Vuorela kirjoitti.

Grym tunnistaa levy-yhtiöiden kontrollointipyrkimykset. Hän törmäsi siihen ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa kirjoittaessaan eräästä suuresta metallibändistä Johnny Kniga kertoo -ilmaisjakelulehteen gonzojournalistisen jutun, johon sisältyi kieli poskessa kirjoitettuja kuvauksia bändin kohtaamisesta. 

Bändin levy-yhtiö ei pitänyt jutusta. Kun Grym olisi seuraavan levyn ilmestyessä halunnut haastatella bändiä uudelleen, levy-yhtiöstä ilmoitettiin hänen silloiselle työnantajalleen, että haastatteluaikoja kyllä löytyy, mutta haastattelijaksi pitää etsiä joku muu. 

---

Grym aloitti kirjoittajan uransa harrastelija- ja ilmaisjakelulehdissä kauan ennen kuin hakeutui opiskelemaan journalistiikkaa Haaga-Heliaan. Hänen mukaansa monella muulla metallitoimittajalla on samanlainen itseoppineen harrastajan tausta. 
 
Levy-yhtiöiden ohjailua on Grymin mukaan vaikeampi vastustaa, kun kirjoittaa harrastuspohjalta ja lähes olemattomilla palkkioilla eikä juttuja välttämättä edes toimiteta. Resurssien puute ja kaupallisessa mediassa rasitteena oleva kiire johtavat hänestä liian usein levy-yhtiöiden tiedotteiden kopioimiseen. 

Metallin kentällä paineita lisää Grymin mielestä myös se, että metallin kuuntelijat suhtautuvat musiikkiin kiihkeästi ja kenttä on niin yhteisöllinen, että kriittisyyttään vaaliva toimittaja saa helposti jengipetturin leiman. 

Grym itse koki paineita varsinkin, kun hän aikana ennen suomalaisten metallibändien kansainvälistä läpimurtoa tutustui bändien jäseniin ja promoottoreihin ja hengasi näiden kanssa samoissa paikoissa.  

”Yhtä köyttä vetämisen paine oli suuri, eikä se voinut olla näkymättä silloisissa teksteissäni.” 

Sittemmin monet suomalaiset metallibändit ovat tehneet kansainvälisen läpimurron ja metallista tuli valtavirtamusiikkia. Suosioonsa nähden metalli kuitenkin on aliedustettuna perinteisessä journalistisessa mediassa ja kulttuurijournalismin kentällä, Grym ja Hakanen sanovat. Heistä laadukkaalle metallijournalismille olisi nykyistä enemmän tilausta. 

”En muista, milloin olen viimeksi lukenut esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta metallia käsitteleviä juttuja”, Grym sanoo. 

”Idea meidänkin podcastiimme lähti havainnosta, että Ylessä ei käsitellä metallia säännöllisesti lainkaan”, Hakanen sanoo. 

---

“Suuri osa suomalaisesta populaarimusiikkia käsittelevästä journalismista on yhdentekevää roskaa, ja erityisen kaavamaisia ja epäkiinnostavia ovat raskasta musiikkia käsittelevät jutut.”
Näin sanoi Radio Rockin toimittaja Jone Nikula viisi vuotta sitten Journalistin haastattelussa.

Myös Grym ja Hakanen kertovat olevansa kyllästyneitä erityisesti bändihaastatteluihin, joissa markkinointipyrkimykset usein korostuvat journalistisesti kiinnostavien sisältöjen kustannuksella.  

”Niissä bändit aina sanovat, että uusin levy on paras. Urani alkuaikoina elin jatkuvaa päivää murmelina, kun haastattelin bändejä aina niissä samoissa hotelleissa ja kuuntelin niitä aina samoja vastauksia”, Grym sanoo.  

”Toivoisin paljon enemmän tällaisia kaavoja rikkovaa metallijournalismia”, Hakanen sanoo. 

Ansiokkaasta metallijournalismista puhuttaessa Grym nostaa esiin erityisesti Helsingin Sanomien pitkäaikaisen musiikkitoimittajan Ilkka Mattilan ja pääasiassa Soundissa vaikuttaneen Juho Juntusen, jotka johdattivat hänet aikanaan metallimusiikin maailmaan ja avasivat siihen uusia, kiehtovia näkökulmia.  

Hakasen mielestä erityisesti Soundi ja Inferno pitävät analyyttisen metallijournalismin lippua korkealla.  

”Kekseliäs ja uutta tarjoava metallijournalismi tarjoaisi myös yleismedian toimijoille hyvän tavan erottua kilpailijoista”, Grym sanoo.