Ensimmäinen tunne oli epäusko, kun muuramelainen freelancekuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen sai kuulla voittaneensa Kuvajournalisti 2021- ja Vuoden lehtikuva 2021 -palkinnot. Seuraavana aamuna hän mietti, oliko nähnyt unta.
Voittokuvat oli tosiaan ottanut hän, 47-vuotias naisvalokuvaaja.
”En muista, milloin vuoden kuvajournalistina olisi palkittu ikäiseni nainen. Naisvalokuvaajat ylipäätään ovat vuoden kuvajournalisteissa harvassa. Naiskuvajournalistit ylipäätään ovat – myös kansainvälisesti – harvassa”, Hämäläinen sanoo.
Kuvat olivat vuodelta 2021. Se oli Hämäläiselle ”maailman surullisin”.
Hämäläisen äiti sairastui kesällä 2021 vakavasti, todennäköisesti hoitovirheen seurauksena. Sen jälkeen Hämäläinen ajoi monelle työkeikalle äidin asioita puhelimitse järjestellen ja itkien. Perillä piti hengittää syvään ja keskittyä kuvaamiseen, vaikka maailma luhistuisi ympärillä. Sen hän onneksi osasi.
Hämäläinen sai kuulla voitostaan, kun Ukrainassa riehui jo sota. Yhtäkkiä edellisen vuoden työ tuntui vähäpätöiseltä ja vähän nololta.
Tuomariston mielestä kuvat olivat olleet kisan parhaat.
Hämillään Hämäläinen oli ollut myös vuotta aiemmin, kun hänet palkittiin Vuoden uutiskuvasta. Naiset eivät usein voita sitäkään sarjaa. Hämäläinen kyllä tietää, ettei perinteinen miesenemmistö kuvajournalismikisan palkituissa ei ole kisan vika, koska tuomaristo ei tiedä osallistujien nimiä. Kisan tulokset eivät ole mikään tieteellinen todiste tasa-arvon tilasta alalla.
”Silti ne voivat osaltaan kertoa siitä”, Hämäläinen sanoo.
Vaikka nuoret kuvaajanaiset ravistelevat alan käytäntöjä rohkeammin kuin Hämäläinen aikanaan, hän tietää, että myös heillä on vaikeuksia saada uutiskeikkoja. Siten heille ei kerry kokemusta, ja myös seuraaville uutiskeikoille lähetetään kokeneempi mies. Naisille ei kerry kuvia, joita lähettää kisaan.
Hämäläisellä on uutiskokemusta, pitkältä ajalta myös Helsingistä. Silti, kun kotiseudulla Jyväskylässä tapahtuu jotain isoa, Hämäläinen saa usein vastata puheluun, jossa kuvan tilaaja kertoo Hämäläisen olevan hänen viimeinen toivonsa.Miehet on jo soitettu läpi. Kun Hämäläinen ottaa keikan, tilaaja alkaa neuvoa, mikä on uutiskuva.
Hän on kysynyt paikallisilta kuvaajamiehiltä ja tietää, ettei näitä opasteta.
”Onhan se jännä, kun olen opettanutkin kuvajournalismia kohta kaksikymmentä vuotta. Mutta sitten keskityn keikkaan, koska muutoin saisin olla kauhean vihainen koko ajan.”
Parikymmenvuotisen valokuvaajan uransa aikana Hanna-Kaisa Hämäläinen on tehnyt toisenkin uran journalistien ja kuvajournalistien järjestöjen luottamustehtävissä.
Kun kolmekymppinen Hämäläinen vuonna 2006 valittiin ensimmäisenä naisena Suomen Lehtikuvaajien puheenjohtajaksi, osa jäsenistä uhkasi erota, jos Hämäläinen ei luovu tehtävästä.
Kun Hämäläinen opiskeli valokuvaajaksi, lehtikuva-esimerkit olivat miesten ottamia ja valtaosa opettajista miehiä. Freelancerin ura oli itsestään selvä, koska toimituksissa oli vakipaikkoja vähän ja naisille vielä vähemmän. Keikkamatkoilla nuori kuvaaja sai kuulla vanhemmilta miestoimittajilta, että naisten syrjiminen työnhaussa on ihan ymmärrettävää:
Naiset eivät kestä stressiä. Naiset eivät jaksa kantaa tavaroita. Heillä on aina jotain vaivoja.
Vaivoja tosiaan on, monia myös Hämäläisellä. Hän tekee kaikkensa, jotta ne eivät vaikuttaisi työntekoon. Kun Hämäläiselle vuonna 2011 sattui kuvauskeikalla paha tapaturma, hän vakuutti vielä veripäissään ambulanssissa menevänsä kuvaamaan keikan loppuun.
”Onnistumisen paine on ollut valtava silloinkin, kun keikka on vaikea minusta täysin riippumattomista syistä. Olen 20 vuotta joka keikalla ajatellut, että naisena en saa epäonnistua tai työt loppuvat. On tuntunut siltä, että naisena pitäisi olla superihminen, eikä mitään säröjä saisi olla.”
Nyt kun viisikymppiset häämöttävät, esikuvat kuusikymppisistä naiskuvaajista tuntuvat olevan vähissä, etenkin freelancereissa. Miehiä ja miehisiä ideaaleja riittää.
”Minä nauran ja itken usein kuvattavien kanssa. Viime vuoden jälkeen minun on entistä helpompi tunnistaa kuvattavien vaikeita kokemuksia.”
Hämäläisen palkittuja kuvia katsoessa on selvää, ettei sellaisia oteta ilman inhimillisyyden kokemusta ja tajua.
Eräässä kuvassa istuu mies oma-kotitalon pihalla. Kuva kuuluu reportaasisarjaan, joka käsittelee kehonkuvaa miehen näkökulmasta. Kuvan mies, Jemo Kettunen, on laihduttanut koko ikänsä ja tuntenut aina olevansa vääränkokoinen.
Ensimmäisessä tapaamisessa Hämäläinen enimmäkseen istui Kettusen pihalla juttelemassa kamera sylissään. Sitten koitti kuvan hetki. Kettunen oli jo tottunut häneen, aurinko pilkisti ja koira ja kanatkin näkyivät. Hämäläinen nosti kameran.
Tilauskeikoilla aikataulu on tiukempi, mutta niillekään Hämäläinen ei mene ”kuva päässään”.
”Mielessäni voi olla lähtökohta – valo, tekninen asia. Loppu on läsnäoloa, tarinan kuuntelemista ja sen miettimistä, mihin se kiteytyisi. Mitä tiukempi aikataulu on, sitä enemmän läsnäololla on väliä.”
Toisessa kuvassa on Sirpa Tuomainen, joka on menettänyt rintasyövän vuoksi molemmat rintansa. Toinen rinta on hiljattain leikattu, toinen on rakennettu uudestaan. Tuomainen on kuvassa alasti.
Kuva on Apu Terveyden tilauskuva, jota varten Hämäläinen tapasi Tuomaisen vain kerran. Ennen kuvausta he puhuivat pitkään puhelimessa.
Studiolla Hämäläinen yritti tehdä Tuomaisen olon mahdollisimman turvalliseksi ja levolliseksi. Tämä sai esimerkiksi valita musiikin, jota kuvauksessa kuunnellaan. Hämäläinen sanoi Tuomaiselle:
”Sinä olet todella kaunis, ja tästä tulee kaunis herkkä kuva.”
Vuoden lehtikuvan Hämäläinen kuvasi Suomen Kuvalehdelle Savonlinnassa, missä hänen tehtävänsä oli etsiä kuvattavia ja haastateltavia kuntavaaleissa äänestämisestä kertovaan juttuun. Hän kuvasi ensin keskustassa ja lähti sitten asuinalueille.
Kun Hämäläinen oli jo lähdössä kotiin, hän näki kauempana tapahtuvan jotain ja juoksi paikalle. Kerrostalon pihalla perhe toimitti narulla parvekkeen kautta ruokaa isoäidille, joka kuului koronan riskiryhmään. Kun Hämäläinen saapui, toiminta pysähtyi. Esittäytymisen jälkeen sovittiin, että kuvattavat jatkavat sitä. Hämäläisellä oli käytössä laajakulma.
”Äkkiä ihan edessäni seisonut poika kääntyi minua päin ja alkoi juttelemaan.”
”Kuvaa ei julkaistu jutussa. Hienoa, että se sai elämän tässä.”
Hämäläinen tuntee palkinnoistaan iloa ja arvostusta. Koska voittokuvien aiheet ovat arkisia, palkintoja voi ajatella kunnianosoituksena ”kuvaduunarille”, joka tekee keikan kuin keikan. Koska voittokuvissa ei ole voimakasta visuaalista tyyliä, palkintoja voi ajatella kunnianosoituksena kuvajournalistin katseelle. Koska alalla on riittänyt murroksia, mutta Hämäläinen jatkaa työtään, palkintoja voi ajatella kunnianosoituksena sitkeydelle ja rakkaudelle alaan.
Hämäläisen elämässä palkinnot osuvat käännekohtaan. Hän on viime vuosina luopunut lukuisista luottamustehtävistään yksi kerrallaan. Jäljellä on enää Journalistiliiton hallituksen toisen varapuheenjohtajan paikka tämän vuoden loppuun saakka. Kun pesti loppuu, Hämäläisellä on paljon enemmän aikaa. Sillä hän aikoo ensimmäiseksi tehdä kaksi dokumentaarista valokuvakirjaa.
Järjestötehtävissään Hämäläinen on edustanut, puolustanut ja nostanut esiin naisia, kuvajournalisteja ja freelancereita. Kiihkeitä keskusteluja on takana sen verran, että Hämäläinen pohti, jättäisikö nyt kaikki ”syvät jutut” sanomatta.
Silloin miehet eivät kysyisi, miksi mariset, onhan sinulla töitä. Silloin naiset eivät kysyisi, pitääkö kaikkea aina katsoa naisnäkökulmasta. Silloin nuoret naiset eivät kysyisi, pitäisikö nais-siitä ja nais-tästä puhuvien naistenkin tulla nykyaikaan.
Pohdinta jäi lyhyeksi. Hämäläinen ajatteli keskustelua, joka oli juuri syntynyt kuvajournalismikisan Yleisön suosikki -ehdokkaista. Kahdeksasta ehdokkaasta yksi oli nainen – Hämäläinen itse.
”Maailma ei ole valmis. Ehkä lukijoissa on joku, jonka ajatusta saan muutettua vähän.”
”Enkä minä sitten kuitenkaan olisi minä, jos en puhuisi tällä tavalla.”
Lue lisää Kuvajournalismi 2021 -kilpailusta: kuvajournalismikilpailu.fi.
Kaikki voittajakuvat ja muita kilpailukuvia on esillä Sanomatalon mediatorilla Helsingissä huhtikuun loppuun saakka.
Hanna-Kaisa Hämäläinen
- Työskennellyt freelancevalokuvaajana vuodesta 2000. Toiminut kuvajournalismin opettajana ja luennoitsijana muun muassa Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. Työskennellyt myös Photo Raw:ssa, Seurassa, Helsingin Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.
- Toiminut pitkään ja useissa luottamustehtävissä, kuten Suomen Kuvajournalistien puheenjohtajana, Photo Do -yhdistyksen puheenjohtajana, Journalistiliiton valtuuston jäsenenä, Suomen freelance-journalistien puheenjohtajana sekä Journalistiliiton hallituksen toisena varapuheenjohtajana.
- Valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun (nykyisin Aalto-yliopisto) valokuvataiteen osastolta vuonna 2004.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
