”Lukijaa pitää tarttua kädestä heti ensimmäisessä virkkeessä ja taluttaa hänet turvallisesti jutun loppuun asti”, eräs juttuani sparrannut esihenkilö ohjeisti minua taannoin suuren suomalaisen sanomalehden toimituksessa.
Olin oikolukijani kanssa jutusta innoissani, mutta pomon mukaan se oli liian vaikea. Filosofointi ja erikoinen tyyli eivät sopineet uutislehteen.
Loppupäivän hinkkasin juttua julkaisukelpoiseksi. Tunsin viikkaavani muotoon armeijapinkkaa, jonka kessu tuli aina välillä tarkistamaan. Yhteistuumin siitä saatiin lopulta hyvä: turvallinen, paskanjäykkä sanomalehtijuttu.
Myöhemmin päätin hyödyntää tekstissä esiteltyjä ideoita esseekirjassani. Vein kaikki outoudet takaisin omille paikoilleen. Revin pinkan auki ja tunnistin sen jälleen omakseni.
Journalismi oli jälleen osoittautunut joksikin muuksi kuin haaveissani. En vain ollut varma, oliko kyse enemmän tekstilajin vaatimuksista vai silkasta tottumuksesta.
Tapauksesta on kulunut vuosia. Olen kehittynyt kirjoittajana ja ymmärtänyt, ettei tekstini välttämättä ollut puhdasta neroutta.
Samalla olen kuitenkin entistäkin kyllästyneempi lukemaan kotimaisia featurejuttuja. Aina samanlaisia, aina kädestä perille asti taluttavia, tyyliltään yhteneväisiä ja ikävän ennalta arvattavia.
Ennen tankkasin lehtien pitkiä juttuja, mielipidetekstejä ja esseitä kiihkeästi. Nykyään luen aamupalapöydässä mieluummin vaikka lordi Byronia. Joskus teeskentelen, että Saima Harmajan runot ovat reportaaseja. Se saa aivot muljahtamaan mukavasti.
Tietenkin seuraan mediaa pysyäkseni kärryillä, mutta tilaukseni ovat vähentyneet. Lukulistalle päätyvien juttujen suhteen olen valikoivampi kuin koskaan. Lukemaan sysäävänä tekijänä toimii yhä useammin niin kova aihe, ettei lehti ole onnistunut sitä tylsyttämään.
En pidä omasta suunnastani. Yritän läpsiä itseäni hereille, havahtua kotimaisen featuren rajattomaan nautintoon. Usein lukisin kuitenkin mieluummin vaikka tylsistä aiheista briljantisti kirjoitettuja juttuja kuin toisin päin.
Suomessa on paljon ansioituneita journalisteja, jotka osaavat välittää tietoa ja kertoa samalla vetävän tarinan. Moni heistä tekee laadukasta, yhteiskunnallisesti merkittävää ja tyylipuhdasta työtä, jota arvostan.
He sommittelevat juttunsa vahvalle faktapohjalle ja hyödyntävät suvereenisti kertovan journalismin tyylipalettiin vakiintuneita keinoja, kuten elokuvamaista kohtausjakoa, näkökulmatekniikkaa, yksityiskohtien kuvailua ja strategisesti hyppivää juonenkuljetusta.
Lukija on alusta lähtien kärryillä ja tietää, minne kärryt ovat menossa.
Tarkkuuteen ja luotettavuuteen pyrkivän journalismin kääntöpuoli on kuitenkin turhan usein värittömyys. Kertovan journalismin väitetty ”kirjallinen” tyyli muistuttaa useammin ennemminkin raportointia kuin kirjallisuutta.
Ehkä aiemmin mainittu sana tyylipuhdas kuvaakin juttuja myös vähemmän mairittelevassa mielessä. Tarpeettoman usein featurejournalismi tuntuu tyylistä puhdistetulta. Pointti tulee selväksi, siinä kaikki. Keinovalikoimaan kuuluvat harvemmin esimerkiksi rohkea metaforien käyttö, aiheesta eksyminen, tajunnanvirta, omien sanojen keksiminen, epäluotettava kertojanääni tai kiroilu.
Aivan kuin jossain olisi päätetty, ettei lehtitekstin sovi olla runollista, psykologista, harhauttavaa tai haastavaa, itseään korostavaa, rivoa tai kohtuutonta. Pihtiputaalla saattaa yhä asua yksi mummo.
En halua vähätellä suomalaista journalismia. Päinvastoin haluan ilmaista rakkautta lajiin ja tökkiä sitä odottamattomiin suuntiin. Haluaisin lukea enemmän railakkaalla itseilmaisulla kyllästettyä lehtitekstiä, outoja juttuja ja elämää sykkivää kerrontaa.
Esseetä, reportaasia ja muita featuren lajeja pitäisi venyttää jatkuvasti, mutta jonkinlainen realismin ja korrektiuden perinne tuntuu pitävän näköaloja ahtaalla. On muistettava jatkuvasti kertomuksen vaarat, tiedostettava kirjoittajan valta ja vastuu niin piinallisen kirkkaasti, että itse piinallisesta tiedostamisesta tulee juttujen aihe.
Samaan aikaan kaunokirjallisia tai kokeilevia mahdollisuuksia ei tutkita, artikkelit eivät hyödynnä erilaisia kerronnan rekistereitä tai heijasta kertojiensa mielikuvitusta. Ne nojaavat yleensä samanlaiseen, objektiiviseksi koettuun raporttityyliin. Varotaan luonnollisesti puolueellisuutta, mutta myös kaikenlaista erikoisuudentavoittelua ja taiteilijuutta. Ihanne on, että ”aihe puhuu puolestaan”.
Tietyissä raameissa tyyli toki elää journalismissakin. Sitä on syytä käyttää pohjoismaisen hillitysti, silloin kun se on ”hyvin perusteltua”. Kun esimerkiksi omakohtaiseen kerrontaan sitten päädytään, lopputulos on aina rohkea ja intiimi, vaikka henkilökohtaisuus ei välttämättä tarjoaisi aiheeseen minkäänlaista kiinnostavaa näkökulmaa tai särmää.
Vielä yksi piirre on syytä listata: humoristiksi ei tietenkään alennuta. Aivan kuten taiteessa, sellainen sijoitetaan visusti totisen kirjoittamisen alapuolelle.
Vakavuuden ilmapiiri journalismissa tuntuu erityisen omituiselta ihmiselle, joka kasvoi kirjoittajaksi 2000-luvun alussa – aikana, jolloin Nyt-liitteen ja Imagen kaltaiset lehdet olivat vielä täynnä hulluja tempauksia, piikittelyä ja rehevää naurua. Anu Silfverberg kirjoitti Long Playn uutiskirjeessä joulukuussa 2021 liikuttavasti Nyt-liitteen tyylillisestä täyskäännöksestä:
”Jos pari vuosikymmentä sitten lehden tavaramerkki olivat ironiset ja hyvin tulkinnanvaraiset, paikoin liki rienaavat jutut, nyt julkaisu profiloituu opettavaisilla teksteillä, joissa esitellään jokin kuohuttanut tapaus ja selitetään sitten juurta jaksaen, mitä siitä pitää ajatella. (’Henkilö X teki asian Y ja nyt kerromme miksi se on väärin.’) Monitulkintaisuudesta ei ole vaaraa.”
Silfverbergin mukaan kehitys voi osaltaan johtua media-alan epävarmasta työtilanteesta, jossa esimerkiksi muuta mediaa ei enää uskalleta haastaa tai nälviä.
Laajempi syy lienee kuitenkin yleinen sormenheristelyn ilmapiiri. Aikuisen ihmisen keppihevosharrastuksessa ei ole mitään hauskaa. Itse asiassa se on mahtavaa, jos haastateltava itse niin sanoo.
Ylioppilaslehdessä jaksetaan sentään vielä nauraa, vittuilla ja kokeilla uutta. Sama päti vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin sekä Turun ylioppilaslehteen, joiden vapaassa ilmapiirissä opin kirjoittamaan.
Sain toteuttaa vapaasti tyhmimpiäkin juttuideoita ja kirjoittamisen tapoja; kokeilla, epäonnistua ja yrittää uudelleen. Yleisön oli pakko sietää reportaaseja, joissa esitin kylähullua Kauppatorilla tai meloin pillupuvussa Aurajokea pitkin ilman muuta missiota kuin löysin rantein kirjoittamisen riemu.
Kovin sana oli tietysti gonzo, johon jokaisen itseään kunnioittavan nuoren kirjoittajan oli miltei pakollista hurahtaa. Sen tuloksena syntyi roppakaupalla itsetarkoituksellisen terävää minäminä-journalismia, johon liittyi vaihtelevassa määrin alkoholia, regressiota ja ihmisten piinaamista.
Kiusallisten nuoruudenkokeilujen jälkeen toimittajat alkavat usein suhtautua gonzoon eräänlaisena lastentautina, ainejärjestösimputuksen ja viuhahtelun kaltaisena nuoruuden hullutuksena, jota on ehkä toisinaan kiva muistella Artekin nojatuoliin uppoutuneena. Vakavissaan siitä ei sovi enää missään tapauksessa puhua.
Olen suhtautunut myös omiin sekoilujuttuihini asianmukaisella väsymyksellä. Vasta aivan viime vuosina olen alkanut muistuttaa itseäni siitä, kuinka paljon gonzo ja kaikki muu uuden journalismin kattokäsitteen alle lukeutuva kirjoittaminen on melskaamisen rinnalla opettanut. Miten juttu aloitetaan räjähtävästi. Mikä on omakohtaisuuden arvo. Miten tajunnanvirtatekniikkaa tai huumoria käytetään siten, ettei se sulje pois totuusmissiota. Miksi järjetönkin lause voi olla ilmaisuvoimainen ja tosi.
Siksi pidän sekoilujournalismin vaihetta merkittävänä toimittajan elämässä. Sillä on mahdollisuus laajentaa kirjoittajan ilmaisupalettia ratkaisevasti ja juuri oikeassa elämänvaiheessa. Opettaa, että näinkin on mahdollista kirjoittaa. Aivan kaikkea siitä ei kannattaisi heittää pesuveden mukana pois.
Monet uuden journalismin esittelemät vallankumoukselliset tyylikeinot jäivät featurekirjoittamisen pysyviksi työkaluiksi. Nykykirjoittajalle ja -lukijalle ne ovat niin jokapäiväisiä, ettei niitä aina edes tunnista.
Kyse on suuremmasta tyylien ja metodien aarrearkusta kuin alalla usein ymmärretään. Viime ja tällä vuosikymmenellä viestinnän laitoksella opiskelleet kaverini eivät ole kuulleetkaan Tom Wolfen The New Journalism -kirjasta, vaikka sen pitäisi ilman muuta kuulua tutkinnon pakolliseen lukemistoon.
Teoksesta he saisivat lukea muun muassa sen, ettei mikään laki pakota journalistia käyttämään sanomalehtikieltä. Toimittaja voi aivan hyvin olla myös tyylikokeilija, romantikko tai rienaaja, sanoivat uutispäälliköt mitä tahansa.
Taistelua se voi tosin tarkoittaa. Muistelen yhä vuosien takaista tapausta, jossa kaksi esihenkilöä torppasi juttuni, koska se satirisoi heidän mielestään liian ilkeään sävyyn paikallisen kaupallisen tahon kaupallista tilaisuutta.
Illalla töihin tullut vuoropäällikkö sattui lukemaan kahteen kertaan hyllytetyn tekstin vielä kerran, piti sitä hauskana ja päätti parin viilauksen jälkeen julkaista sen.
Reportaasi keräsi enemmän innostunutta lukijapalautetta kuin mikään juttuni lehdessä aiemmin.
Viime vuosien kuuma tekstilaji on ollut essee. Sen alle on ollut kätevä ripustaa niin muualle sopimattomia, henkilökohtaisia ja hieman oudolta haisevia tekstejä kuin jatkettuja kolumneja ja jaarittelevia artikkeleitakin.
Päivittäisjournalismissa essee on ymmärretty lähinnä uutista vapaamuotoisemmaksi, kuitenkin yleistajuisen informatiiviseksi artikkeliksi, jonka sekaan saatetaan livauttaa ujosti oma mielipide.
Omapäisen irrottelun sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomien lauantaiesseissä onkin painottunut viime aikoina muun muassa korujen historia, munaleikkurin historia ja suomalaisen ruoan historia.
(Tyylillisestä tottumuksesta kirjoitin itse viime kesänä lehden Viikon lopuksi -palstalle tekstin elektroniikkaromun kierrätyksestä. Muistaakseni siitä tuli ”ihan hyvä”.)
Kuivuuden historia ulottuu paljon puhuvan kauas. Kun essee rantautui Suomeen 1800-luvulla, se muunnettiin eurooppalaisesta, lukunautintoa ja tyyliä korostavasta kirjallisuuden lajista kiireen vilkkaa paperinmakuiseksi kirjallisuustutkielmaksi.
Ristimällä vielä kouluaineetkin esseiksi olemme saaneet piiskattua eurooppalaishenkisen vapaan ajatuskokeilun luterilaisen suoraselkäiseksi oppineisuuden osoitukseksi. Tämän perinteen kaikuja voi kuulla vielä nykyisessäkin sanomalehtiesseessä.
Hieman vähemmän haja-asutusalueiden mummojen henkistä yksinkertaisuutta murehtivissa mediapiireissä esseen tyylilliseen kirjoon on viime vuosina perehdytty kiitettävästi. Siellä essee nähdään toisinaan jopa taiteen puolelle sijoittuvana lajina.
Maaria Ylikangas on tehnyt Tuli & Savu -lehdessä osuvan huomion David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää -suomennosvalikoiman vastaanotosta. Suomessa kirja otettiin laajasti vastaan ”taide-esseistiikkana”, vaikka luksusristeilijällä ja pornomessuilla seikkailevan kertojan tekstilajin voisi ymmärtää yhtä hyvin tai jopa luontevammin reportaasiksi.
Vastaanoton logiikka vaikuttaa edenneen jotakuinkin niin, että koska teksti ei ollut tylsää vaan hauskaa, hengästyttävää, omaäänistä ja yksityiskohtiin lähes neuroottisesti syventyvää, kyseessä ei voinut olla mikään ankea reportaasi. Olkoon siis essee, se hienompi!
”Taide-esseen” ohella olemme tottuneet hyväksymään erikoisemmat kerronnan rekisterit, väärät mielipiteet ja kirjalliset ilotulitukset lähinnä kolumnimuodon karsinassa. Sekin aitaus on ollut viime aikoina köyhtymään päin.
Useimmat kolumnistit kertovat mieluiten siitä, kuinka pyöräilivät viime viikolla töihin ja huomasivat matkalla kaikki maailman epäkohdat. Keskivaiheilla mietitään, miten omille lapsille olisi tarkoitus saada kurapöksyt jalkaan näin ongelmallisessa maailmassa. Lopussa tullaan siihen tulokseen, että kaikkien muidenkin pitäisi vain pyöräillä enemmän.
Viimeiset pulssin omaavat vittuilusukupolvien kolumnistit säilötään Imagen pinkeille sivuille muistuttajiksi ajasta, jolloin leopardipikkutakkiset äkäiset miehet miekkailivat sanoilla.
Itse miekkailu on siirretty Twitteriin ja luovuttu samalla turhista kirjallisista nyansseista, kuten kokonaisista sanoista.
Jos Tom Wolfe antaa luvan, voiko toimittaja kirjoittaa kuten itse haluaa? Toisin sanoen: onko journalistisen tyylin tylsyydessä kyse pohjimmiltaan kiveen hakatuista laatukriteereistä vai ennemminkin media-alan työntekijöiden ihmisyydestä? Sitä tulee toisinaan miettineeksi, kun seuraa kollegoiden elämänmenoa ja sielun liikkeitä.
Oikeastaan toimittajat ovat aika hyvää seuraa. He ovat tottuneet näkemään vaivaa sosiaalisten tilanteiden eteen, osaavat puhua monista aiheista ja joutuvat kiihkoilematta kuuntelemaan ja ymmärtämään työssään paljon eri tavoilla ajattelevia ihmisiä.
Toisaalta toimittajat ovat usein myös keskitiellä pysytteleviä tylsimyksiä, joiden kanssa on mahdotonta viettää iltaa käymättä keskustelua HBO-sarjoista ja Puu-Vallilan historiasta. Asiallisia insinöörimieliä, jotka kuitenkin pitävät mielellään kiinni asemastaan niin kutsutun luovan luokan jäseninä.
Hulluudesta imetään toki iilimadon lailla kaikki mehu, kun sellaista sattuu siunaantumaan kohdalle. Taiteilijat, okkultistit ja muut erikoistyypit ovat kummannälkäisten journalistien tärkeintä ravintoa ja tekevät työstä mielenkiintoista. Jopa Veikko Ennalan ja Matti Jämsän kaltaiset journalismin kummajaiset otetaan avosylin vastaan, sikäli kun heidän elämäntyötään enää tunnetaan.
Nykykäsityksen mukaan itse kertojan on kuitenkin pidettävä tiukasti kiinni ohjaksista. Hänen on oltava Neutraali Tarkkailija, rationaalinen maailman mittaaja. Totuuden jälkeisessä ajassa kaikelle tulkinnanvaraisuudelle on tilaa entistäkin vähemmän. Kaunosielut ja sekoboltsit ovat muuttuneet journalismin katoavaksi luonnonvaraksi.
Ehkä he genrerajojen kunnioituksesta pakenevat kaunokirjallisuuteen ja jättävät journalismin poliisisähkeistä kiihottuville, salaa kirjailijuudesta haaveileville deskimyyrille.
Törmään työssäni jatkuvasti ylitsepääsemättömältä tuntuvaan tragediaan: journalismi ei ole kaunokirjallisuutta. Tietenkään se ei voi olla. Sehän olisi valehtelua, fake news, mustan väittämistä valkoiseksi.
Silti jaksan vuodesta toiseen unelmoida mahdottomasta: journalismista, joka avautuisi kaikille aisteille kuin unia, huimauksia ja vokaalien värejä metsästäneen alkemistirunoilija Arthur Rimbaud’n kieli.
Unelmoin maailmasta, jossa Taiken apurahoja taidejournalisteille voisi hakea myös aivan muusta kuin taiteesta kirjoittava journalisti – toimittaja, jonka teksti itsessään täyttäisi taiteen tunnusmerkit.
Gonzonuoruuteni on menneisyyttä. Aion silti pitää yllä röyhkeää uskomusta siitä, että journalismia voi lähestyä myös alitajunnan, hysterian ja sisäisen kokemuksen kautta. Tehtävään on vain uskallettava ryhtyä ja siinä on myös uskallettava epäonnistua.
Harjaantuneissa käsissä tiedonvälitys ei alkemiakokeiluista kärsi, päinvastoin. Käsiimme saattaa hyvinkin laskeutua totuus, jota luetaan orgastisen kiihkon vallassa vielä sadan vuoden päästäkin.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kirjailija ja muusikko. Häneltä ilmestyy huhtikuussa Joutoretki-matkareportaasikirja yhdessä valokuvaaja Touko Hujasen kanssa.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
