Tekijänoikeus ei suojaa teosta tuhoamiselta – työnantajalla on oikeus tuhota jutut ja kuvat

Katosivatko vanhat juttusi tai kuvasi, kun julkaisija uudisti verkkosivunsa? Ikävä juttu, muttei tekijänoikeusrikkomus.

Tekijänoikeuslaki ei estä kustantajaa esimerkiksi tuhoamasta aineistoa, jos sille ei ole enää käyttöä, sanoo Helsingin yliopiston tekijänoikeuksiin erikoistunut kauppaoikeuden emeritusprofessori Rainer Oesch.

”Ei tietysti ole kulttuuripoliittisesti eikä tekijän kannalta hyvä, että arvokkaan teoksen omistaja hävittää teoksen tai sen kappaleita. Tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan anna vastausta siihen, pitääkö teos säilyttää. ”

Näin siitä huolimatta, että tekijänoikeudet ovat voimassa aineistosta riippuen 50–70 vuotta, joko julkaisemisvuodesta tai tekijän kuolinvuodesta laskettuna.

Journalisti kertoi 14. lokakuuta ilmestyneessä lehdessä kotimaisen journalismin arkistointiin liittyvistä ongelmista. Jutussa kerrottiin muun muassa Sanoman aikakauslehdissä kuvaajana 1990- ja 2000-luvuilla työskennelleen Ulla–Maijan Svärdin kuvista, joita ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt Sanoman arkistoista.

Jutun julkaisun jälkeen myös monet muut journalistit kertoivat kadottaneensa kuviaan ja tekstejään esimerkiksi verkkouudistusten yhteydessä.

Svärdillä on kuviinsa tekijänoikeudet, mutta niiden fyysiset kappaleet omistaa työnantajana toiminut Sanoma.

Korkeimman oikeuden vuonna 1987 antaman päätöksen mukaan työnantajalla on oikeus pitää hallussaan esimerkiksi kustantamansa negatiivit, vaikka kuvien tekijänoikeudet kuuluvatkin kuvaajalle.

Jos kuvista on jäljellä fyysisiä kappaleita, tekijäoikeuslaki takaa tekijälle tietyn ehdoin luoksepääsyoikeuden. Se tarkoittaa, että tekijällä on oikeus käydä katsomassa teostaan riippumatta siitä, missä se sijaitsee. Tekijän luoksepääsyoikeus koskee vain kuvataiteen teoksia – esimerkiksi sellaisia valokuvia, jotka ylittävät teostason.

”Jos valokuvaa ei katsota teokseksi, voidaan olla ongelmissa. Teoskynnys on veteen piirretty viiva”, Oesch sanoo.

Ilman fyysisiä kappaleita tosin niin luoksepääsyoikeus kuin tekijänoikeudet jäävät kuitenkin tyhjäksi kirjaimeksi, ylitti valokuva teoskynnyksen tai ei.

Nykyisin työsuhteiset journalistit yleensä luovuttavat taloudelliset tekijänoikeutensa työnantajalle jo työsopimusta solmiessaan. Esimerkiksi lehdistön työehtosopimukseen on kirjattu, että työnantajalla on oikeus työsuhteessa luodun tekijänoikeudellisen aineiston ensikäyttöön ja uudelleenkäyttöön julkaisuissa, joita työnantajan ja journalistin välinen työsopimus koskee.

Taloudellisten oikeuksien lisäksi tekijällä on työhönsä myös moraaliset oikeudet, joita ei voi luovuttaa muille. Niihin kuuluvat se, että tekijän nimi on mainittava teoksen käytön yhteydessä ja se, ettei teosta saa muokata loukkaavalla tavalla.

Moraalinenkaan oikeus ei kuitenkaan estä kustantajaa tuhoamasta aineistoa, Oesch sanoo.

Arkistointia ajatellen työehtosopimus ottaa kantaa lähinnä siihen, millaisia korvauksia toimittajalle tai kuvaajalle on aineiston käytöstä maksettava.

---

Muu lainsäädäntö ja alan käytännöt antavat rajoja aineiston säilyttämiselle. Julkaisijalla on velvollisuus säilyttää esimerkiksi ohjelmat ja verkkojulkaisut vähintään 21 päivää tai pidempään, jos sisältöön perustuva asia on esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai oikeudenkäynnin kohteena.

Kulttuuriaineistolaki puolestaan velvoittaa kustantajia luovuttamaan julkaistut aineistot ja verkkoaineistot Kansalliskirjaston tallennettaviksi.

Julkisen sanan neuvosto suosittelee, että juttujen eri versiot olisivat jollain tapaa saatavilla kolme kuukautta. Sen ajan Journalistin ohjeiden rajoja koettelevasta jutusta voi kannella neuvostolle

”Kanteluiden tasapuolisen käsittelyn vuoksi olisi tärkeää, että juttujen kaikki julkaistut versiot olisivat tarvittaessa saatavissa”, valmistelija Sakari Ilkka kirjoittaa JSN:n blogissa.

---

Omien juttujen ja kuvien arkistoinnin ja käytettävyyden varmistamiseksi paras tapa on todennäköisesti pitää yllä omaa arkistoa.

Tekijänoikeuslain mukaan kuka tahansa saa valmistaa julkaistusta teoksesta muutaman kappaleen yksityiseen käyttöön. Käytännössä omien juttujen säilömistä esimerkiksi omaan arkistoon tai verkkoportfolioon rajaa se, millaiset oikeudet tekijä on luovuttanut kustantajalle.

Rainer Oesch pitää hyvänä ideana, että arkistointiin otettaisiin työehtosopimuksessa tarkemmin kantaa.

”Työnantajalla voi olla tarve puhdistaa arkistojaan esimerkiksi kustannussyistä.”

Arkistoinnin viimeinen linnake ovat Kansalliskirjaston arkistot. Jos omaa kadonnutta verkkojuttuaan haluaa etsiä, Kansalliskirjaston tallentamiin verkkoaineistoihin pääsee käsiksi vapaakappalekirjastoissa. Niitä ovat Kansalliskirjasto sekä Turun, Jyväskylän, Oulun ja Itä-Suomen yliopistojen sekä Åbo Akademin kirjastot. Verkkoarkisto on käytettävissä myös Eduskunnan kirjastossa ja Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa.

Sähköisiä kopioita vanhoista jutuista ei arkistossa kuitenkaan voi tehdä. Aineistosta voi ottaa tulosteita, sitä voi nauhoittaa kaiuttimen kautta ja näyttöruudusta voi ottaa kuvia.

Lue lisää:
Suomalainen media kohtelee arkistojaan kaltoin. Katoavatko historia ja journalistien elämäntyö? (Journalisti 8/2021)
Suomalainen media tuhoaa omaa historiaansa, kirjoittaa Maria Pettersson (Journalisti 8/2021)
Millaisissa tapauksissa jutun saa poistaa netistä? Entä milloin muutoksista tai virheiden korjaamisesta ei tarvitse kertoa lukijalle? (Journalisti 5/2021)