Suomalainen media kohtelee arkistojaan kaltoin. Katoavatko historia ja journalistien elämäntyö?

Viime keväänä kuvajournalisti Ulla-Maija Svärd sai tietää, että merkittävä osa hänen elämäntyöstään on kadonnut.

Svärd aloitti Me Naisten valokuvaajana vuonna 1991 ja työskenteli Sanoman aikakauslehtien palveluksessa vuoteen 2008.

Tuona aikana hän kuvasi satoja ja taas satoja valokuvia: Henkilökuvia, reportaaseja, kuvituskuvia, ruokakuvia, sisustuskuvia. Tarja Halonen ulkoasiainministerinä. Armi Aavikko esiintymässä Ruotsin-laivalla. Kännykkää kädessään tiukasti puristava, kireästi hymyilevä Hilkka Ahde niihin aikoihin, kun Helsingin Sanomat oli julkaissut jutun alaisiaan ahdistelleesta Veikkaus-pomosta.

Kun Journalisti kertoi viime huhtikuussa Matti Ahteen nimen julkaisuun liittyneestä jupakasta, Svärd halusi kirjoittaa omia muistojaan aiheesta. Sitä hän on tehnyt eläkkeellä muutoinkin – kaivanut arkistoistaan vanhoja kuvia ja kirjoitellut niistä tarinoita Facebook-seinälleen ystäviensä iloksi.

Yksityiskohdat muistaakseen Svärd pyysi Päivälehden arkistosta Me Naisten jutun, jossa kuvia Hilkka Ahteesta oli käytetty. Se löytyi hetkessä.

Svärd pyysi myös juttuun liittyviä kuvia. Eläkkeelle lähtiessään häneltä oli jäänyt Sanomille diafilmejä ja mustavalko- ja värikopioita – miltei kaikki, mitä hän oli liki 20 vuoden aikana kuvannut. Kuvien tekijänoikeudet kuuluvat edelleen Svärdille, niistä valmistetut fyysiset kappaleet Sanomalle.

Mutta julkaisemattomia kuvia Päivälehden arkistossa ei ollut. Etsintätöihin ryhtyi Helsingin Sanomien kuvapäällikkö Markku Niskanen. Tämäkään ei löytänyt mitään.

”Soitin Markulle, ja hän sanoi, että ei löydy kuin 1960-luvun kuvia”, Svärd kertoo.

”Järkytyin siitä ihan hirveästi. Makasin vapun sohvalla synkeänä.”

,On epäselvää, mitä Svärdin kuville on tapahtunut. Niskanen etsi kuvia ensi sijassa Sanomatalon arkistosta, mistä tosiaan löytyi vain 1960-luvun kuvia Me Naisista.

Sanoma-konsernilla on kuitenkin myös Sanoma-arkisto, joka on sijainnut Pitäjänmäessä, Porvoossa ja nykyisin Sanomalassa Vantaalla.

Vuonna 1998 Mätäjoki tulvi Pitäjänmäen arkistoon. Seurasi rauhan ajan pahin arkistotuho. Arkisto muutti väistötilojen kautta Porvooseen ja vuonna 2013 Sanomalaan.

Ahde-kuvat otettiin vuonna 2001. Niinä aikoina – ja myös 1980- ja 1990-luvuilla – otettuja Sanoman aikakauslehtien kuvia löytyi viime keväänä arkistokaapeista Sanomalasta.

Arkistopäällikkö Vesa Lehtolan mukaan on mahdollista, että Svärdin kuvia on Sanomalassa muiden Me Naisten kuvien joukossa. Etsintä vain on lähes mahdotonta.

Kuvakuorien tiedot ovat puutteelliset, eivätkä kaikki kuvat selvästi ole tallella.

Mitä meidän työstämme jää jäljelle?

Hyllykilometreittäin vuosikertoja, miljoonia ja taas miljoonia kuvia, mikrofilmejä, pdf-sivuja ja tietokantoja. Kuvakuoria, paperipusseihin säilöttyjä dioja ja pakastettuja negatiiveja. Verkkosivuja, joiden pohjalla lymyilee juttuja 1990-luvulta.

Journalistista kulttuuriperintöä säilötään Suomessa periaatteessa säntillisesti, jos kyse on paperilla, radiossa tai televisiossa julkaistusta materiaalista. Sanoma- ja aikakauslehdet kerätään Kansalliskirjaston vapaakappalekokoelmaan, ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston radio- ja tv-arkisto tallentaa ohjelmavirtaa.

On kuitenkin paljon sekä vanhaa että uutta, jota ei säilötä yhtä jämptisti.

Lehtien vanhojen kuvien ja negatiivien valtavia kokoelmia vaivaa suurpiirteinen arkistointi ja tietojen puute: kuvista ei välttämättä käy ilmi, ketä niissä on, missä ne on otettu, milloin ja kuka oli kuvaajana.

Digitaalisia sisältöjä taas uhkaa uudistuva tekniikka. Melkein aina, kun tiedotusväline tekee isomman verkkosivu-uudistuksen, juttuja ja kuvia katoaa tai muuttuu lukukelvottomaksi.

Tai sitten iso it-yritys poistaa huonoksi havaitsemansa verkkosivujen rakennuspalikan käytöstä: CNN kertoi syyskuussa, kuinka muun muassa The Washington Postin, ABC Newsin ja sen omat syyskuun 11. päivän terrori-iskuja käsitelleet verkkosisällöt ovat tuhoutuneet, koska osa sisällöstä oli Flash-muodossa. Ohjelmistoyritys Adobe lopetti verkkosivuilla videosisältöjä pyörittäneen Flash-ohjelmiston tuen viime vuonna.

Osa mediataloista on pyrkinyt korjaamaan rikki menneitä sisältöjä alkuperäisten videotiedostojen turvin. Se on kuitenkin hidasta ja kallista.

Sama ongelma koskee myös suomalaisia mediataloja. Esimerkiksi Helsingin Sanomien varhaiset verkkoreportaasit, 2000-luvun alussa julkaistut ”webortaasit” eivät enää toimi, toimituspäällikkö Esa Mäkinen kertoo.

Webortaaseja reilun vuosikymmenen nuorempi, vuonna 2014 tehty palkittu Estonia-onnettomuutta käsitellyt verkkokokonaisuus meni sekin rikki, mutta toimitus rakensi sen uudelleen.

Yleensä niin ei tehdä, Mäkinen sanoo. Juttuja on niin paljon, että niiden korjaaminen veisi liikaa aikaa.

Median ydintehtävä on tietenkin tuoda yleisön tietoon uusia asioita, ei säilöä vanhaa. Mutta jos journalismi on raakavedos historiankirjoituksesta, näyttääkö nyky-yhteiskunta sadan vuoden kuluttua oudolta, reikäiseltä sekamelskalta?

Kansakunnan muisti hapertuu joka kerran pikkuisen, kun nykyisyydessä tyhjänpäiväiseltä tuntuva pikku-uutinen katoaa lopullisesti.

Kansalliskirjasto alkoi säilöä verkkosisältöjä vuonna 2006 tekijänoikeuslain muututtua.

Se tarkoittaa, että suomalaisten uutissivustojen alkutaival on taltioitu vain mediatalojen omiin arkistoihin ja yhdysvaltalaiseen, lahjoitusvaroin toimivaan Internet Archive -palveluun. Sieltä löytyvät esimerkiksi Hesarin webortaasien jäänteet.

”Meillä on vuoteen 2006 asti aukko”, Kansalliskirjaston palvelupäällikkö Aija Vahtola sanoo.

”Tiedämme, että sitä aineistoa on, mutta omalla kansallisella tasolla sitä ei ole olemassa.”

Vahtola vastaa Kansalliskirjaston vapaakappaletoiminnasta. Painotuotteiden sekä e-kirjojen ja -lehtien lisäksi kirjasto tallentaa vuosittain kaikki noin 400 000 fi-päätteistä verkkosivua linkkeineen.

Vuosikeräys tuottaa joka vuosi arkistoon noin 20 teratavun verran lisää dataa. Sen lisäksi kirjasto tallentaa muun muassa podcasteja, somesisältöjä ja uutisia.

Uutissisältöjä tallennetaan julkaisusta riippuen joko päivittäin, viikoittain tai kuukausittain noin 500 eri sivustolta. Tallentaminen tapahtuu koneellisesti, mutta sitä vaikeuttavat tiedotusvälineiden erilaiset maksumuurit ja mainosratkaisut.

”Emme ole tällä hetkellä tyytyväisiä siihen laatuun, jota saamme tallennuksella”, Vahtola kertoo.

”Voi olla, että osa sisällöstä, esimerkiksi kuvat, jäävät tallentumatta. Jossain tapauksessa koko juttu.”

Maksumuurien takana olevan sisällön talteen saamisessa Kansalliskirjasto tekee kustantajien kanssa yhteistyötä. Nämä suhtautuvat arkistointityöhön vaihtelevasti. Vahtolan mukaan esimerkiksi kaikkia vapaakappaleita ei saataisi kirjastoon, ellei laki kulttuuriaineistojen säilyttämisestä takaisi kirjastolle oikeutta niihin.

”Jotkut kustantajat pitävät hyvin tärkeänä sitä, että heidän julkaisunsa on osa kansalliskokoelmaa ja että ne säilytetään myös tuleville sukupolville. Sitten on toimijoita, jotka pitävät sitä toissijaisena”, Vahtola sanoo.

Emme ole tällä hetkellä tyytyväisiä siihen laatuun, jota saamme tallennuksella.

Palvelupäällikkö Aija Vahtola, Kansalliskirjasto

Toimituksissa arkistoinnin tuntevat työntekijät ovat yhä harvemmassa.

Vielä vuonna 2012 suomalaisissa tiedotusvälineissä työskenteli yli 80 informaatikkoa. Nyt heitä on Journalistiliiton tilastojen mukaan 22.

Kun mediataloista etsii arkistot tuntevaa työntekijää, sellaista ei välttämättä löydy. Sisältöjen säilyttäminen on vähän kaikkien, muttei oikein kenenkään vastuulla. Haastatteluun tarjotaan milloin päätoimittajaa tai jonkun osaston esihenkilöä, milloin verkkosivujen teknisestä toteutuksesta vastaavaa työntekijää.

Informaatikko Jaana Ojala työskentelee Keskisuomalaisen toimituksessa. Arkistotyöntekijöitä on noin 90 julkaisua kustantavassa Keskisuomalainen-konsernissa kolme, Ojalan lisäksi kaksi puolipäivästä työntekijää Savon Sanomissa.

Aikanaan pelkästään Keskisuomalaisen tietopalvelussa oli kolme työntekijää.
Keskisuomalaisen yhteinen konserniarkisto koottiin vuonna 2019. Siihen on tullut lisää lehtiä sitä mukaa, kun niitä on ostettu konserniin.

Omaa informaatikkoa yhteisellä arkistolla ei kuitenkaan ole. Sellaisen se Ojalan mielestä kaipasi. Sitä toivovat hänen mukaansa myös arkiston tekniset toteuttajat.

”Mutta aika on sellainen, että luotetaan, että tekniikka toimii, eikä väliin tarvita käsityön tekijöitä”, Ojala sanoo.

”Arkistoihmisten työ ei ole näkyvää ja tuottavaa työtä. Siitä on helppo karsia, kun budjettia pitää saada pienemmäksi – vaikka sanotaankin, että arkisto on pohja toimitustyölle.”

Arkistoihmisen työ ei ole näkyvää ja tuottavaa työtä. Siitä on helppo karsia, kun budjettia pitää saada pienemmäksi.

Informaatikko Jaana Ojala, Keskisuomalainen

Päivittäin Ojala valvoo, että julkaistut sivut, jutut ja kuvat siirtyvät arkistoon, korjaa tarvittaessa niihin liittyviä metatietoja ja liittää oikaisut arkistojuttuihin. Hänen työhönsä kuuluu nykyisin myös paljon muuta, muun muassa arkistoon liittyvä asiakaspalvelu, tekijänoikeuksien valvonta, kuvien myynti asiakkaille, päivyritekstien kokoaminen ja viikoittaisen Vanhat kuvat -jutun kirjoittaminen.

Keskisuomalaisen juttuja on konserniarkistossa reilu miljoona ja kuvia noin 600 000. Lisäksi Aholaidan toimitiloissa Jyväskylässä on fyysinen arkisto – 50 neliön huone täynnä lehtileikkeitä ja paperikuvia.

Ojala valikoi kuvia digitoitavaksi Vanhat kuvat -sarjaa varten, mutta digitointia ei tehdä laajasti. Se harmittaa häntä. Keskisuomalaisen aiempien vuosikymmenten sivujen digitointi olisi Ojalan mielestä kulttuuriteko, joka palvelisi sekä toimitusta että tutkijoita ja tiedonhakijoita.

”Sanomalehti tallentaa vain itselleen. Vasta nyt on tajuttu, että aineistoa voisi myös myydä”, Ojala sanoo.

Kuvien käyttöä hankaloittaa sekin, että suurimmassa osassa aineistoa ei ole mitään tietoja. Ei paikkaa, ei aikaa, ei henkilöiden nimiä. Negatiivikuoressa saattaa olla vain pari sanaa. Ei sellaisilla tee oikein mitään.

”Mutta ei niitä ole hävitetty. Toivon, ettei koskaan hävitetäkään.”

Teknisten uudistusten ja päivitysten myötä yleisön ulottuvilta on kadonnut paljon: Suur-Jyväskylä -lehden pdf-sivut, yli tuhannen sivun kokoelma Keskisuomalaisessa julkaistuja Jyväskylän MM-ralleja käsitteleviä juttuja, Keskisuomalaisen juttuarkisto ja osa KSML-tv:n videoista.

Kaikki ovat kyllä toimituksen omissa arkistoissa tallella, Ojala kertoo.

Arkistoitavat tietomassat ovat toimituksissa valtavia. Esimerkiksi STT-Lehtikuvan digitaalisessa arkistossa on vajaa viisi miljoonaa tekstiä ja useita miljoonia kuvia ja videoita.

Yhtiö tallentaa huolellisesti kaiken kuvaajien toimituksen käyttöön antaman materiaalin myöhempää käyttöä ja arkistointia varten. Se on osa bisnesmallia.

Vanhempaa aineistoa, muun muassa radiouutisia, on tallennettu mikrofilmeille. Ne ovat tallessa yhtiön Ruoholahden toimitilojen kellarissa. Siellä, viileissä ja kosteudelta suojatuissa tiloissa, on säilössä myös noin kolme miljoonaa negatiivia.

Lisäksi toisissa, vuokratuissa tiloissa on pakastin, jossa on noin 10 000 negatiivia 1950 – 1960-luvuilta.

Pakastimessa ne ovat etikkasyndrooman vuoksi. Se on kemiallinen reaktio, joka vaurioittaa kuvia ja tuottaa etikan hajua.

”Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä siellä on. Sen ajan arkistointitapa ei ollut ihan sama kuin nyt”, STT:n kuvasta ja urheilusta vastaava toimituspäällikkö Panu Tuunala kertoo.

Vanhoja negatiiveja oli digitoimassa vuosien ajan oma työntekijä, joka eläköityi hiljattain. Nyt työntekijää ei ole, mutta tärkeimmät kuvat on Tuunalan mukaan digitoitu. Lisää digitoidaan, jos on tarvis.

”Kun yritys ollaan, niin siihen pitäisi liittyä taloudellinen intressi. Emmehän me voi yrityksenä tehdä sitä vain digitoimisen ilosta. Siitä tulee kustannuksia.”

Tuunala pitää Lehtikuvan vanhoja kuvia silti kulttuurihistoriallisesti erittäin tärkeinä. Digitoitujen kuvien metadata eli kuviin liittyvät taustatiedot ovat tarkasti tallennettuja.

”Metadata on kaiken a ja o. Kyllähän jollakin voi olla vaikka millaiset arkistot, mutta ne ovat täysin hyödyttömät, jos metadata ei ole kunnossa.”

Emmehän me voi yrityksenä digitoida vain digitoimisen ilosta.

Toimituspäällikkö Panu Tuunala, STT

Sanomatalon kellarissa Sanoma-arkistossa on Helsingin Sanomien kuvapäällikön Markku Niskasen mukaan viidestä seitsemään miljoonaa paperista kuvaa. Digiarkistossa niitä on viisi miljoonaa.

Paperikuvista on digitoitu Niskasen mukaan ”pieni osa”. Viimeisin isompi digitointihanke oli 1990-luvulla. Nyt kuvia digitoidaan sitä mukaa, kun ne tulevat esimerkiksi uutistapahtumien myötä ajankohtaisiksi.

”Vaikein aika arkistoinnin kannalta on ollut se välivaihe, kun siirryttiin filmistä digitaaliseen. Se ajoittui vuosituhannen vaihteeseen ja siinä on varmasti gäppejä”, Niskanen sanoo.

Niskanen uskoo suomalaisen journalismin historian pysyvän tallessa niin kauan kuin kukaan ei luovu negatiivi- ja printtiarkistoistaan. Aivan itsestäänselvyytenä sitä ei kannata silti pitää.

”Printtiarkisto vaatii isot, hyvät, ilmastoidut, kuivat ja turvalliset tilat. Se ei todellakaan ole ilmaista.”

Osa mediayhtiöistä on päätynyt lahjoittamaan kuva-arkistonsa muistiorganisaatioille. Esimerkiksi Museoviraston alla toimiva Journalistinen kuva-arkisto pitää huolta muun muassa Kalevan negatiivi- ja vedoskokoelmasta, Otavamedian kuva-arkistosta, Uuden Suomen ja osin Iltalehden kuvakokoelmasta, Itä-Hämeen vanhoista negatiiveista sekä kokoelmasta Maaseudun Tulevaisuuden uutis- ja henkilökuvia. Myös Kainuun Sanomat on siirtämässä kuva-arkistoaan sinne.

Printtiarkisto vaatii isot, hyvät, ilmastoidut, kuivat ja turvalliset tilat. Se ei todellakaan ole ilmaista.

Kuvapäällikkö Markku Niskanen, Helsingin Sanomat

Yleä kulttuuriperinnön vaalimiseen velvoittaa kulttuuriaineistolaki. Yhtiön kaikki julkaistu av-muotoinen sisältö tallennetaan pitkäaikaiseen säilöön Yle Arkistoon, joka pitää huolta myös yhtiön äänilevystöstä, valokuva-arkistosta, äänitehosteista ja nuottikokoelmasta.

Arkistoon tallennetaan myös jonkin verran ”työmateriaalia”, esimerkiksi pidempiä haastattelunauhoituksia tai muuta raakamateriaalia, Yle Arkiston arkistopäällikkö Elina Selkälä kertoo.

Kaikki uusi materiaali tallentuu arkistoon digitaalisena. Vanhoista tv- ja radio-ohjelmista on digitoitu Selkälän arvion mukaan nyt reilut 90 prosenttia. Siihen on mennyt yli kymmenen vuotta.

”Sillä keinoin on varmistettu se, että vanha aineisto säilyy. Kuva- ja ääninauhat eivät ole ikuisia”, Selkälä sanoo.
Hänen mukaansa myös digitaalista kokoelmaa tarkkaillaan koko ajan, jotta sitä pystytään toistamaan tulevaisuudessa.

Ylen tekstimuotoiset uutissisällöt kuvineen sen sijaan eivät mene Ylen arkistoon, vaan ne pysyvät julkisina Ylen verkkosivustolla. Yle avasi verkkosivustonsa vuonna 1995, ja haun avulla vanhoja juttuja löytyy ainakin vuoteen 1997 saakka.

Arkistojen kannalta verkkosivujen uudistukset ovat herkkiä hetkiä, Yle Newslabissa palvelukehityksen päällikkönä työskentelevä Aki Kekäläinen kertoo. Silloin niistä uhkaa kadota jotain. Silti vaiva vanhojen juttujen muuttamisesta uudelle alustalle on haluttu aina nähdä.

”Juttujen tekstit ovat erittäin todennäköisesti olemassa vielä vuosikymmenien päästä. Mutta kaikki muu sisältö on sitten vähän isompi kysymysmerkki”, Kekäläinen sanoo.

Usein helposti rikki menevät toteutukset ovat Kekäläisen mukaan vielä journalistisesti erityisen perusteltuja, pitkään hiottuja kokonaisuuksia, kuten juttu, jossa voi kokeilla itse valtion budjetin tasapainottamista.

Edes Yle ei kuitenkaan lähde jälkikäteen korjaamaan niitä.

”Se, että pitäisi korjata vanhoja juttuja, eikä tehdä uusia, on käytännössä mahdotonta.”

Yleisön pääsyä vanhojen artikkelien äärelle hankaloittaa myös se, ettei niihin juuri linkitetä, eikä niitä juuri lueta. Siksi ne eivät myöskään nouse hakualgoritmien suosikeiksi. Jos haluaa löytää 1990-luvulla tehdyn verkkojutun, pitää todella tietää, mitä etsii.

”Jo vuoden vanha uutinen on tosi vanha”, Kekäläinen sanoo.

Juttujen eri versiot tallentuvat toimitusjärjestelmään. Ylen verkkosivuilla ne eivät ole yleisön saatavilla. Yle säilyttää toimitusjärjestelmässään erilaisia otsikoita virheiden varalta vähintään 21 päivää, mutta käytännössä useamman vuoden.

Muut toimitukset tallentavat päivittyviä verkkojuttuja vaihtelevasti. Esimerkiksi STT tallentaa juttujensa kaikki eri versiot. Keskisuomalaisen arkistoon päätyy vain ensimmäisenä verkkoon mennyt versio, johon tarvittaessa liitetään myöhemmin esimerkiksi oikaisu. Muut verkkojuttuun tehdyt muutokset eivät siirry varsinaisen toimitusjärjestelmän arkistoon.

Helsingin Sanomissa juttujen erilaiset otsikot ja verkossa päivitettyjen juttujen eri versiot säilyvät noin kuukauden ajan. Pidempään säilytykseen jutuista päätyy vain viimeinen versio.

Se, että pitäisi korjata vanhoja juttuja, eikä tehdä uusia, on käytännössä mahdotonta.

Palvelukehityksen päällikkö Aki Kekäläinen, Yle Newslab

Sitten on journalistisia sisältöjä, joita ei käytännössä arkistoida toimituksissa juuri lainkaan. Suoraan sosiaalisen median kanaviin tehdyt journalistiset sisällöt, kuten journalistien Twitter-viestit tai uutisiin liittyvät Instagram-postaukset mielletään toistaiseksi harvassa mediatalossa sisällöksi, jota pitäisi tallentaa.

Moni talo luottaa siihen, että ulkomaisten yhtiöiden palveluihin ladattu sisältö säilyy ainakin sen aikaa, kun se on tärkeää. Siinä on riskinsä. Esimerkiksi Donald Trumpin twiittejä käsitelleistä Ylen verkkojutuista katosivat kaikki upotetut twiitit sen jälkeen, kun Twitter jäädytti Yhdysvaltain tuolloisen presidentin tilin.

Yle Arkiston arkistopäällikkö Elina Selkälä kertoo, että yhtiö pyrkii tallentamaan omia somesisältöjään mahdollisimman kattavana otoksena. Ylen toimituksissa tehdään sisältöjä suoraan muun muassa Tiktokkiin ja Instagramiin.

”Tallennamme sellaista, mitä voidaan käyttää uudestaan, mutta myös säilöäksemme ajankuvaa.”

Osa somemateriaaleista säilyy palveluissakin vain vuorokauden. Sitä julkaistaan paljon ja nopealla tahdilla. Selkälä on huolissaan siitä, että iso osa lasten ja nuorten nykyarjesta ei jää historiaan.

”Olemme miettineet kovasti, saammeko talteen riittävästi.”

Kansalliskirjasto tallentaa sisältöjä muun muassa Instagramista, Youtubesta ja Facebookista. Vajaa vuosi sitten se aloitti jatkuvan Twitter-keräyksen, jossa tallennetaan noin 2300 Twitter-tiliä. Mukana on muun muassa tiedotusvälineitä, kulttuurilaitoksia, yliopistoja, someaktiiveja ja julkisuuden henkilöitä. Kirjasto tallentaa esimerkiksi politiikantoimittajien ja muiden näkyvien ja aktiivisten journalistien twiittejä.

Palvelupäällikkö Aija Vahtolan mukaan somesisältöjä halutaan tallentaa, sillä tässä ajassa käyty julkinen keskustelu ei tapahdu enää vain sanomalehtien yleisönosastoilla.

”Tallennustekniikka tulee aina askeleen julkaisutekniikan kehittymisen perässä. Pitäisi tietää etukäteen, mitkä ovat ne alustat tai tekniset ratkaisut, joihin kannattaisi panostaa.”

Iso osa lasten ja nuorten nykyarjesta ei jää historiaan.

Arkistoja tehdään seuraaville sukupolville, satojen vuosien päähän. Se on aika, jonka kirja säilyy. Mikrofilmeillekin luvataan 500 vuoden ikää. Digitaalisten arkistojen käyttöiän pitäisi olla tietysti yhtä pitkä.

Onko se mahdollista? Sitä ei voi etukäteen oikein tietää.

Kansalliskirjaston säilömät digitaaliset aineistot tallennetaan Tieteen tietotekniikan keskuksen CSC:n palvelimille. Aija Vahtolan mukaan tänä syksynä aletaan suunnitella, miten aineistot muutetaan vanhenevasta arkistotiedostoformaatista uuteen – ensimmäistä kertaa digiarkiston historian aikana.

Säilöminen on hankalaa, mutta vielä hankalampi on arvioida sitä, mitä kannattaa säästää ja mikä on oikeasti turhaa.

Saattaa olla, että jokin sellainen, joka myöhemmin osoittautuu tärkeäksi tai kaivatuksi, on tuhottu tai ainakin hukassa.

Ulla-Maija Svärd alkoi Sanoma-uransa loppuvaiheilla tallentaa digikuvia itselleen, omiin arkistoihinsa. Oli tullut olo, että niin kannattaa tehdä. Joitakin muitakin kuvia hänellä on, myös pari Hilkka Ahteesta.

”Kuvat ovat historiallisia dokumentteja alasta, vaikka ne kuinka ovatkin aikakauslehtien kuvia. Niissä näkyy sen ajan ihmisiä, kulttuurielämää ja politiikkaa”, Svärd sanoo.

Hän pitää kuvien hukkaamista sivistymättömänä ja ymmärtämättömänä.

”Onko kyse vain taloudellisesta edusta? Minulle arkistot ovat pyhä paikka.”

Juttuun on haastateltu myös STT:n avainasiakaspäällikköä Maija Paikkalaa, Helsingin Sanomien arkiston ja kirjaston esihenkilöä Jarkko Rahkosta, Sanoma Magazinesin studion entistä esihenkilöä Timo Ritalaa, Päivälehden arkiston ja museon johtajaa Saila Linnahalmetta sekä WSOY:n kirja-arkiston hoitajaa Anssi Mäkistä.