Rajoja rikkova journalisti

Toimittaja Aarno Laitinen takoi kirjoituskoneellaan suomalaiseen journalismiin lähtemättömän jäljen.  Hän asettuu luontevasti sarjaan kirjoittajia, jotka pakinan ja reportaasin keinoin kokeilivat sanomisen rajoja.  Eino Leino teki sitä omana aikanaan, niin myös Sasu Punanen, Jahvetti, Kauko Kare, Simppa ja Vanha Masi ja monet muut.

Toisto ja liioittelu olivat Laitisen tyylikeinot.  Hän oli satiirikko, joka halusi näyttää järjen valoa niille, jotka laumana kulkevat milloin minkä uuden tai vanhan aatteen ja humpuukin perässä.

Iltalehdessä Laitinen kaipasi valokuvaa Nürnbergin oikeudenkäynnistä ja lähetti nuoren kollegan Kuva-arkistoon. Tämä palasi tyhjin toimin ja kysyi: “Minä vuonna se Nyyperi oli rosiksessa?”

Laitinen pilkkasi mielellään nuoria toimittajia, jotka hänen mielestään olivat laiskoja ja ammattitaidottomia. Laitinen oli vanhan koulun toimittaja, joka otti selvää asioista, tapasi ihmisiä, tutki taustoja ja pohti ihmisten perimmäisiä vaikuttimia.  Laitinen rakasti detaljitietoa ja oli elävä hakuteos.

Hän oli käyttäytymisessään jonkin verran itsetuhoinen ja puri usein kättä, joka häntä ruokki. Laitinen oli syvällä sisimmässään moralisti.  Vilpistelyä ja tekopyhyyttä hän inhosi, mutta avoimesti lurjustelevat ihmiset saivat armon.  Keskustalaisesta arvomaailmasta hän oli yhtä kaukana kuin Helsinki on Utsjoelta. 

Laitinen ei pitänyt stalinisteista, äärivihreistä, äänekkäistä feministeistä, huonosti kasvatetuista pikkulapsista eikä koirista. Jukka Kuikka kutsui Laitista Suomen Voltaireksi.  Myös Voltaire rienasi ja liioitteli ja osui siksi yleensä oikeaan.

Mikko Laaksonen risti Laitisen suutuspäissään ”lokajournalistiksi”.  Siitä jäi lempinimi, jota Laitinen itse ei milloinkaan käyttänyt, mutta joka istui hänessä tiukasti.  Myöhemmin heistä tuli kaverit siihen mittaan, että Laitinen kirjoitti Laaksoselle tämän kehutut muistelmat ”Punanatsi”.

Laitinen sai sanomistensa takia kahdesti potkut työpaikoista, joista kuka tahansa journalisti olisi pitänyt kynsin hampain kiinni.  Jälkeenpäin tarkasteltuina molemmat irtisanomiset olivat perusteettomia.

Itsesensuuri tarttui suomettumisen vuosina myös Helsingin Sanomiin, jonka toimittajilla oli enemmän sisäpiirin tietoa kuin saattoivat omassa välineessään jakaa lukijoilleen.  Tästä paineesta syntyi pamfletti Tamminiemen pesänjakajat, aikansa huikea myyntimenestys. 

Lehden politiikan toimituksen esimies Laitinen sai potkut, muu joukko vakavat varoitukset, sillä heitä tarvittiin pyörittämän toimitusta.  Laitinen kommentoi, että myös Huruslahdessa ammuttiin vuonna 1918 jäälle vain joka kymmenes, muut duunarit tarvittiin pyörittämään sahaa.

Laitinen sai toistakymmentä vuotta myöhemmin kenkää Yleisradiosta.  Syynä oli, että hän kirjoitti vapaapäivinään lauantaisin poliittista satiiria Hyvät herrat kilpailevalle kanavalle.

Laitinen oli pitkä mies, joka painoi toista senttaalia.  Hän viihtyi ravintoloissa, kutsuilla ja eduskunnan saunassa.  Laitinen lauloi lähes nuotilleen.  Alkoholia hän vastoin yleistä luuloa käytti kovin säästeliäästi.  Pukeutumisessaan hän oli turhamainen ja onnistui usein näyttämään elähtäneeltä hintiltä.

Laitinen uskoi sanan voimaan.  Siksi häntä ei kutsuilla juuri tarvinnut yllyttää laulamaan stalinistilauluja.  Mikään ei saattanut takavuosien kiilusilmiä naurettavampaan valoon kuin vaikkapa ikimuistoinen ”Lenin-setä asuu Venäjällä”, a capella.