Työelämä

Muusikko Matti Johannes Koivu käyttää ääntään nyt myös toimittajana. Journalistin ura houkuttaa muitakin alan vaihtajia. Neljä journalistia kertoo, miksi päätyi alalle.

Matti Johannes Koivu, 40, empii hetken Journalistin haastatteluun suostumista.

”Olen ajatellut, etten oikein voi edes kutsua itseäni toimittajaksi. Tässä lähellä asuu Ilkka Karisto. Hän on oikea toimittaja”, Koivu sanoo.

Laulaja-lauluntekijänä paremmin tunnettu Koivu on kuitenkin tehnyt viime vuodet toimittajan töitä, musiikin ohella. Filosofian maisteriksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistoriasta vuonna 2012 valmistunut Koivu on tehnyt Ylelle kolme laajaa, pohdiskelevaa audiosarjaa: Tulevaisuuksien historia (2017), Oikeudenmukaisuuden historia (2018) ja Keskeneräisyyden historia (2019). Syyskuussa alkava neljäs sarja Yle, digikumous ja sinä kattaa Yleisradion digitalisoitumisvuodet 1996 – 2010.

Musiikkihommat jatkuvat sen verran kuin pandemia sallii. Samalla työhuoneella Helsingin Herttoniemessä syntyy nyt audiosisältöä sekä Ylelle että tuleville levyille.

”Kun Tulevaisuuksien historia valmistui, hätkähdin nimeni yhteyteen lisättyä määritelmää: Toimittaja Matti Koivu. Kunnioitan toimittajan ammattia, enkä siksi ole ollut varma, voiko minua kutsua toimittajaksi. Sanoin tuottajalleni, että se on liikaa, siihen voisi vaihtaa jonkun muun tittelin. Mutta onhan se tietysti minun toimittamani ohjelma”, Koivu sanoo nauraen.

Keskeneräisyyden historian viimeisen osan alussa Koivu kävelee lähimetsässään pohtien muutosta ja sen aikaansaamia reaktioita. Myös ammattiin liittyvä muutos mietityttää.

”Hemmetti sentään, tunnen itseni ammattiliiton lehden kuukauden henkilöksi.”

Koivun radiosarjoissa ollaan poikkeuksellisen syvien kysymysten äärellä, mutta rakenne on journalistinen. On kysymyksiä (Mitä tarkoittaa oikeudenmukaisuus? Mitä aika nykyisin tarkoittaa? Mitä voimme oppia siitä, millaisia tulevaisuuksia ennen on kuviteltu?), joihin Koivu etsii vastauksia lähteiden ja haastattelujen avulla.

”Olen halunnut radiotöissäni löytää ja ymmärtää jotakin uutta”, Koivu sanoo.

Koivu alkoi tehdä radio-ohjelmaa saatuaan Koneen säätiöltä apurahan suomalaisen aikakäsityksen pohtimiseen.

”Kun olin saanut rahan, aloin miettiä, mitä podcast oikein on. Miten se rakentuu, mikä sen kesto on, miten siinä käsitellään tietoa? Miten siinä kerrotaan?” Koivu sanoo.

”Lähdin aika nollapisteestä. Tarjosin podcastia Ylelle. Käsikirjoittaja-dramaturgi Esko Salervo piti minulle pitkän luennon siitä, mitä radio on. Se oli hieno kokemus!”

Monien kokeilujen ja harharetkien jälkeen Tulevaisuuksien historia oli valmis esitettäväksi.

”Kun ohjelma ilmestyi, minulla ei ollut mitään hajua, ymmärtääkö sitä kukaan. Olen musiikista oppinut, että työmäärä ei korreloi ollenkaan sen kanssa, onko lopputuloksessa mitään järkeä. Palaute oli kuitenkin positiivista, mikä helpotti valtavasti.”

Voisi kuvitella, että muusikon taustasta on ollut Koivulle apua radiotyössä, onhan hän molemmissa esillä omana itsenään, esiintyjänä, ääni tärkeimpänä työkalunaan. Koivu ampuu ajatuksen alas.

”Ei siitä ole mitään hyötyä. Tekstin lukeminen radioon on todella vaikeaa ja ihan erilaista kun laulaminen”, Koivu sanoo.

”Ja siis halusin sarjoissa nimenomaan eroon esillä olemisesta! Halusin vain esittää asiat. Keikalla esiintyminen on aivan päinvastaista hommaa, täydellistä hetkessä elämistä. Tietysti audion työstäminen ja kerronnan kaarien rakentaminen on minulle tuttua. Historioitsijan koulutus auttoi, vaikka ei sekään sinänsä pätevöittänyt audiosarjojen tekemiseen.”


Viime syksystä lähtien Koivu on siis työstänyt Ylen nykyhistoriaa käsittelevää uutta sarjaa jo kahdessa aiemmassa sarjassa mukana olleen toimittaja Hannu Linkolan kanssa. Vuonna 1996 ilmestynyt kolmeosainen historiateos Yleisradion historia 1926 – 1996 päättyy 25 vuoden takaisiin vaiheisiin. Siitä eteenpäin Ylen historiaa ei ole järjestelmällisesti tutkittu.

Koivun ja Linkolan Yle, digikumous ja sinä on Koivun aiempia sarjoja vähemmän esseistinen, enemmän historian perustutkimusta. Sarja ulottuu vuoteen 2010. Teema on edelleen ajankohtainen.

”Esimerkiksi digi-tv:n tuloon ja Ylen tuon aikaiseen nettitarjontaan liittyy paljon tuttua pohdintaa julkisen puolen ja kaupallisesti rahoitetun median suhteesta.”

Freelance-maskeeraaja Jonna Härkänen katseli työssään pitkään MTV:n toimittajia. Hän huomasi haluavansa itsekin journalistiksi. Kuva: Touko Hujanen

”Tykkään siitä, että työni on vaihtelevaa”, Jonna Härkänen, 29, sanoo.

”Ehkä olen sen vuoksi kaivannut muutosta työrintamalle. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja tarinoista.”
Freelancemaskeeraajana tähänastisen työuransa tehnyt Härkänen päätti viime vuoden kesällä vaihtaa ammattia. Media-alan opinnot olivat kiinnostaneet jo pitkään, mutta koronapandemia oli saanut Härkäsen lykkäämään opintosuunnitelmiaan.

”Olen valokuvannut monta vuotta ja halusin saada siihen lisäosaamista, opiskella kuvaamista ja videokuvaamista nimenomaan journalismin kautta. Olin jo päättänyt hakea Laajasalon opiston medialinjalle, mutta olen freemaskeeraaja, eikä yrittäjän ole helppo siirtyä opiskelijaksi. Ajattelin, että jätän väliin”, Härkänen kertoo.

Härkäsen opintojen onneksi koitui se, että hän on jo vuodesta 2015 maskeerannut MTV:n uutistenlukijoita ja meteorologeja.

”Puhuin viime vuoden kesällä töissä yhdelle toimittajalle, joka on myös käynyt Laajasalon opiston. Hän sanoi, että nyt vaan oikeasti haet. Seuraavaksi olinkin jo koulun penkillä.”

Härkänen kiittelee Laajasalon opetusta, vaikka korona-aikana sitä oli paljon etänä.

”Pääsin opettelemaan kuvaamista, editointia ja audiota. Kirjoitimme paljon, kävimme läpi erilaisia juttutyyppejä, kirjoitustekniikoita ja kysymysten tekemistä.”

Härkänen pitää todennäköisenä, että jatkaa myös maskeerauskeikkojen tekemistä. Hän sanoo olevansa varma, että myös journalismin puolelta löytyy ennen pitkää työtä, joko kuukausipalkkaista tai freepohjaista.

”Minulle on varmaankin hyötyä siitä, että olen maskeeraajana hyvin tottunut free-elämään”, Härkänen sanoo.

”Ei sekään ole helppoa. Sielläkin on tekijöitä tarjolla enemmän kuin työtä. Olen kestänyt monta vuotta epävarmuutta. Siinä mielessä uusi alkuni ei oikeastaan muuta mitään. Olen nopea reagoimaan uusiin tilanteisiin ja muuttuviin suunnitelmiin.”

Mitä maskeeraajan ura opettaa tulevalle journalistille? Jonna Härkänen sanoo työuran opettaneen ihmisten kohtaamista.

”Minulle ihmisten lähestyminen on ollut aina aika luontevaa. En ole koskaan jännittänyt ihmisiä tai pitänyt ihmisten kohtaamista vaikeana. Sekä maskeeratessa että haastatellessa pitää luoda luottamus, että maskeerattavan tai haastateltavan ei tarvitse jännittää tai epäillä minua. Osittainhan journalismi perustuu juuri sille, että ihmiset luottavat ja uskaltavat avata itseään toimittajalle.”

Ouluun kotiutunut Johanna Mattola on kulkenut työurallaan pitkän polun. Journalismi voi parantaa maailmaa, hän sanoo. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Ylioppilaaksi 2000-luvun alussa. Liiketalouden ja pk-yrityksen johtamisen opintoja. Innostuminen markkinoinnista ja viestinnästä, sosiologian pääsykokeisiin lukemista, välivuosi tehtaalla. Ympäristöteknologian opintoja Vaasassa, vaihto-oppilaana Skotlannissa, projekti-insinöörin töitä. Muutto Ouluun, perheen perustaminen, tehdastöitä ja siivoushommia. Täydennyskoulutusta. Suunnittelijan työtä konsulttitoimistossa.

Viimein 2020-luvun taitteessa journalistin opinnot käyntiin Oulun ammattikorkeakoulussa.

Ouluun kotiutuneen Johanna Mattolan, 37, työ- ja opiskelu-ura on varsin laaja. Se on aikuisena alaa vaihtaville tyypillistä. Monipuolinen osaaminen, sivistys ja elämänkokemus voivat olla journalistiksi aikuisiällä päätyville merkittäviä vahvuuksia.

”Toimittajan ammatti kiinnosti jossain määrin jo ylioppilaskirjoitusten aikaan, mutta jokin esteli takaraivossa”, Mattola sanoo.

”Ehkä oli olo, että ala ei ole kovin vakaa. Toimeentulo epäilytti.”

Jos ala oli 2000-luvun alussa epävakaa, on se sitä edelleen. Mattola käsitteli asiaa Oulun kaupungin Mun Oulu -verkkolehteen maaliskuussa kirjoittamassaan kolumnissa Journalismi – tuo auringonlaskun ala?

”Vielä muutama vuosi sitten pohdin alanvaihtoa kuumeisesti. Mitä journalisti tekee aikana, jolloin jokainen on oman elämänsä sisällöntuottaja ja editori? Maksaako joku vielä juttujen kirjoittamisesta, kun niin moni tekee sitä rakkaudesta lajiin ja ilmaiseksi”, Mattola kirjoitti.

Mistä siis rohkeus alanvaihtoon löytyi?

”Olin aiemmin päätynyt opiskelemaan ajattelematta, että opiskeltavalta alalta pitäisi löytää mielekäs työ. Työ muuttuu aika vastenmieliseksi, jos raha on ainoa motivaatio”, Mattola sanoo.

”Haluan edelleen pelastaa maailman, niin kuin halusin nuorenakin. En ehkä usko, että ympäristöteknologia on siinä ratkaisevassa asemassa. Uskon, että journalismi pystyy vaikuttamaan laajemmin. Minussa asuu valistaja, joka haluaa, että ihmiset heräisivät ja saisivat oikeaa faktaa.”

Mattola sanoo jossain vaiheessa voivotelleensa sitä, että rupesi opiskelemaan journalismia vasta ”näin vanhana”. Mutta lopulta eletty elämä on vain plussaa, hän sanoo.

”Olen ollut kotiäti ja olen ollut pitkäaikaistyötön. Jälkimmäinen kuulostaa ihan karsealta. Julkinen kuva työttömistä on tosi outo, enkä samaistu siihen ollenkaan. Ehkä näkemykseni ja ymmärrykseni siitä aiheesta on sitten syvällisempi.”

Mattolan tilanne on avoin. Mikä tahansa journalistin työ kiinnostaa, mutta myös viestinnän tekemiseen on valmiuksia.

”Tiedostan, miten vaikea journalistina on löytää töitä. Varsinkin, jos haluaa pysytellä Oulussa. Jos saisin valita, haluaisin ainakin harjoitteluun Ylelle. Kansankynttilä minussa kytee, olisi kiva päästä tekemään yhteiskunnallisia juttuja jossain vaiheessa. Se on haaveeni.”

Ylen suosikkiääni Olli Haapakangas löysi kolmikymppisenä vanhan rakkautensa, radion. ”Ihmisestä on moneksi”, hän sanoo. Kuva: Touko Hujanen

Harjoittelu Ylellä voi tosiaan muuttaa koko elämän. Niin kävi Yle Radio Suomen suosikkijuontajaksi nousseelle Olli Haapakankaalle, 43.

Raahelaistaustainen Haapakangas halusi Helsinkiin muutettuaan tauon vanhoista hommistaan laskentaekonomina. Hän irtisanoutui ja piti muutaman kuukauden lomaa.

”Huomasin, että vaikka ei mene joka päivä töihin pieksämään itseään verille, ei se tarkoita, että ihmisenä surkastuisi, vaan sitä oli edelleen ihan samanlainen”, Haapakangas sanoo.

”Tajusin, että onhan näitä vaihtoehtoja.”

Helsingin evankelisen opiston HEO:n radiolinjalla oli juuri alkamassa uusi kurssi. Haapakangas päätti hakea sinne, koska oli alkanut uudelleen innostua nuoruudenrakkaudestaan radion kuuntelusta, ja opiskeluaikakin olisi sopivan lyhyt.

Huomasin, että vaikka ei mene joka päivä töihin pieksämään itseään verille, ei se tarkoita, että ihmisenä surkastuisi.

Olli Haapakangas, Yle Radio Suomen juontaja


”Kävi tuuri harjoittelun suhteen, pääsin Ylelle, pärjäsin, ja siitä aukesikin mahdollisuus tehdä tätä työkseni. Tartuin siihen. Siinä vaiheessa olin lopullisesti radion pauloissa. Olin tajunnut, että sehän taipuu vaikka mihin.”

Viime vuosina Haapakangas on työskennellyt muun muassa Yöradiossa ja Kansanradiossa.

Hän nauttii työstään, ja se kuuluu myös ohjelmissa. Haapakangas arvelee kuitenkin, että voisi olla onnellinen jossain muussakin ammatissa. Alanvaihdosta on kyselty paljon, mikä myös hiukan ärsyttää.

”Kaikilla pitää nykyään olla joku tarina. En oikein tiedä sellaisesta. Onko tämä sitten minun tarinani? En ole ikinä alkanut kertoa asiasta, paitsi jos on kysytty. Jos lukisin tätä itse, niin tulisiko siitä sellainen olo, että mitä tuo höpöttää. Ihminen voi olla montaa, hyvin kotonaan monenlaisissa eri yhteisöissä.”

Mitä radioon tulee, Haapakankaalle on vaikea kuvitella sopivampaa työyhteisöä. Äkkiväärä, humoristinen ja omintakeinen, mutta samalla lämmin tapa tehdä ohjelmia on sopinut Ylelle mainiosti.

”Minun ei tarvitse esittää jotakin, mitä en ole. Se onkin ihan okei, että lähtee tekemään juttua, joka ei välttämättä ole kenenkään huulilla. Tykkään siitä, että Ylellä tekeminen ei ole kaoottista, vaan aika epädramaattista. Jopa hieman tylsää. Ratas rupattaa tasaisesti. Se taas passaa minulle, koska silloin voi keskittyä olennaiseen.”

Haapakangas innostui radiosta, kun Radiomafia aloitti lähetyksensä vuonna 1990.

”Olihan siellä tekijöinä persoonia. Sitä kuunteli ja ihmetteli, että mitäköhän tyyppejä nämä ovat. He olivat kuin yli-ihmisiä”, Haapakangas sanoo.

”Hauskaa on se, että sitten kun tulin Ylelle töihin, niin heitähän on vielä siellä. Saattaa olla, että joku Teppo Nättilä tai Josper Knutas tulee yhtäkkiä vastaan, ja sitä ajattelee, että tsiisus, siinä se tuokin nyt menee. Koitan parhaani mukaan pölliä vaikutteita tyypeiltä, jotka olivat kovia silloin, kun olin vaikutuksille altteimmassa iässä.”

Haapakankaan mukaan kirjanpitäjän hommissa ja radiotyössä on paljon samaa.

”Molemmat ovat työtä. On tehtäväkenttä ja annettu tehtävä. Työyhteisö, jossa pitää liikkua, seurata ohjeistusta, lakeja ja normeja, pitää koittaa selvittää asioita ja jäsentää niitä päässään”, hän aloittaa.

”Molemmissa on deadlinet ja työ on arvioitavissa. Kahvia juuaan kauheita määriä toimistolla ja yritetään yhdessä miettiä asioita. Eri tuote, mutta samanlainen liukuhihna. Olen ollut niin paljon vaikkapa insinööritaustaisten ja duunaritaustaisten ihmisten kanssa tekemisissä, samoin konttorihenkilökunnan ja konsultointi-ihmisten, että näen asioita heidän näkökulmastaan, ja tiedän mitkä asiat heitä kiinnostavat. Olen kuullut hirveästi juttuja, ja jotkut ovat jääneet mieleenkin. Niistä on hauska ammentaa.”

Haapakangas sanoo saavansa paljon palautetta ohjelmistaan, enimmäkseen positiivista. Mikä muu häntä ajaa eteenpäin?

”Halusin vain tienata tällä leipäni ja todistaa ehkä itselleni, että se on mahdollista. Että en heittänyt ekonomin uraani menemään”, Haapakangas sanoo.

”Ja toki sitä haluaa toteuttaa itseään, varsinkin kun jotkut tykkäävät siitä, miten teen. Teen lisää ja koetan saada lisää vastuuta radion sisällä. Jääkiekossa on neloskentän laituri, onhan hän joukkueen osa. Mutta kyllä se varmaan miettii, että olisi kiva päästä edes kakkoskenttään, niin pääsisi ehkä ylivoimallakin jäälle. Minulla on ollut ihan tervettä kunnianhimoa.”

Elämä ei ole ollut suoraan ammuttu nuoli Raahesta Yle Radio Suomeen, Haapakangas korostaa, ja hyvä niin.

”Sellaisella matkalla ei ehkä olisi jäänyt samalla lailla mieleen asioita”, hän sanoo.

”ZZ Topilla on biisi I’m Bad, I’m Nationwide. Yle Radio Suomi on sekin iso, paha ja maanlaajuinen. Olen asunut eri puolilla ja käynyt monessa suunnassa. Tykkään Suomen maantieteestä ja suomalaisesta meiningistä.”

Oppilaitokset: Alanvaihtajia on paljon

Journalismia opettavissa oppilaitoksissa on huomattu, että toimittajaksi pyrkii paljon alanvaihtajia.

Laajasalon opiston opintolinjavastaava Erika Panttila kertoo, että tänäkin syksynä aloittaneista opiskelijoista alanvaihtajia on jopa kolmannes. Määrä on pysynyt viime vuodet kutakuinkin samana.

”Meillä on aina ollut alanvaihtajia paljon. Hyvin suurella osalla on tänne tullessaan jo korkeakoulutasoinen ammattitutkinto muulta alalta.”

Helsinkiläisen HEO kansanopiston medialinjan linjanjohtaja Raimo Ahonen sanoo, että noin viidennes kansanopiston opinnot aloittavista on alanvaihtajia.

Sen lisäksi on opiskelijoita, jotka jo toimivat tai työskentelevät media- tai viestintäalalla, esimerkiksi somettajia, tubettajia, tiedottajia ja markkinointiassistentteja.

”Molempien opiskelijaryhmien aikaisempi työelämässä hankittu osaaminen vauhdittaa myös opintojen jälkeen alan töihin pääsyä”, Ahonen sanoo.

”Heillä on selkeät tavoitteet tulevan ammatin suhteen ja he ovat erittäin motivoituneita opinnoissaan.”

Sirpa Luntinen Turun Paasikivi-opiston journalismin opintolinjalta kertoo, että opiskelijat käyttävät vuoden mittaista linjaa ennemminkin valmistavina opintoina hakeakseen myöhemmin muualle alaa opiskelemaan.

”Iso osa heistä myös pääsee jatkamaan opintojaan muualla”, hän sanoo.

Opisto ei niinkään houkuta alanvaihtajia, joskin välivuotta aiemmista töistä tai opinnoista pitäneitä Paasikivi-opistoon hakeutuu ”jonkin verran”, Luntinen kertoo.

Helsinkiläisessä ammattikorkeakoulussa Haaga-Heliassa syksyllä aloittavista 48 opiskelijasta kahdeksan on ilmoittanut aiemmasta korkeakoulututkinnosta. Hakijoista ”ei-ensikertalaisia” on 13, mutta tämä ei sinänsä kerro sitä, onko hakijalla valmista korkeakoulututkintoa muualta, sanoo suunnittelija Hanna Maunuksela Haaga-Helian hakupalveluista.

Tampereen yliopiston journalistiikan lehtori Marko Ala-Fossi huomauttaa, että yliopiston opintopolku on rakennettu niin, että journalismin maisteriopiskelijoissa on lähes automaattisesti mukana kandidaatin tutkinnon muulta alalta tehneitä. Syksyllä aloittaneista kymmenestä maisteriopiskelijasta yhdellä on valmis maisterintutkinto muulta alalta ja muutamalla toisen alan kandin paperit.

Journalistiikan 36 aloittaneesta kandiopiskelijasta 19 valitaan ylioppilastodistuksen perusteella. Valintakokeen perusteella valittavaan 17 opiskelijaan mahtuu joka vuosi alanvaihtajia.
Manu Haapalainen