Luumäellä oli metsän siimeksessä jokunen naapuritalo. Yksi puolen kilometrin, toinen siitä vielä toisen mokoman päässä. Lapsuudenkodin ympärillä oli valtavasti luontoa – ja vanhemmilla Minolta-järjestelmäkamera.
Tietäähän sen, miten siinä käy. Luonnossa oli kuljettava ja valokuvattava.
”Ulkona oli niin hienoja asioita. Ajattelin haluavani taltioida ne. Minua ei silloin yhtään kiinnostanut kuvata ihmisiä. Ainoastaan luontoa”, Hannes Paananen kertoo.
Varhaisteininä Paananen kuvasi filmille, mutta ei sentään lotrannut pimiössä. Päiväkirjaan tallentui sivukaupalla filmien herkkyyksiä ja kamera-aukon arvoja. Myöhemmin hän löysi yllättäen tarkat ja järjestelmälliset muistiinpanot käydessään vanhempiensa vintillä.
”Tiesin merkintöjen perusteella ruudun tarkkuudella, minkälaisia kunkin kuvan säädöt ovat.”
Hannes Paananen on vuoden 2019 Uusi kuvajournalisti. Palkinnon myöntää Suomen kuvajournalistit ry, joka on järjestänyt kilpailua vuodesta 1962 lähtien. Kuvajournalismi-kilpailussa palkitaan edellisen vuoden parhaat kuvat ja videot useassa sarjassa.
”Onhan se iso kunnia. Hyvältä tuntuu”, Paananen sanoo.
Kokemusta kolmekymppiselle on karttunut alalta jo vuosikymmenen verran, ja A-lehdilläkin on vierähtänyt viisi vuotta.
”Aloin joskus teininä miettiä valokuvaamista ammattina. Tuntui mahtavalta, että valokuvaamossa työskennellyt kummi puhui samaa kieltä kuin minä. Hän kannusti minua eteenpäin, mutta kertoi myös kohteliaasti, että ’tämä on vaikea tie, ota se huomioon.’ Olen kai sitten niin jääräpää, että jos jotain päätän, elämä lähtee valumaan sitä kohti.”
Maltti. Se on tarkkuuden lisäksi toinen piirre hyvässä valokuvaajassa. Paananen kertoo rauhallisesti työpäivistään A-lehdillä, jossa hän on ollut vuodesta 2015. Talossa on hyvin erilaisia lehtiä ja toimituksia – Image, Tuulilasi, Apu ja Demi. On myös ruokalehtiä ja terveyteen keskittyviä julkaisuja.
Valokuvaajan on sopeuduttava nopeasti muuttuviin aikatauluihin ja muutenkin yllättäviin tilanteisiin, sellaisiin, joita ei voi suunnitella ja etukäteen pohtia.
”On tunne siitä, että kuitenkin osaa sen homman. Se on tärkeää itselle.”
Toisin kuin harrastajana, työssään Paananen kuvaa paljon ihmisiä. Yhdessä kisakuvista Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi miettii menneitä ja tulevia Imagessa julkaistussa reportaasissa. Salaman hieman valaisemat kasvot heijastuvat tarkasti lasiseinän pieneen, neliön muotoiseen peilimäiseen kohtaan.
”Oli tosi mielenkiintoinen keikka. Miltä maailma näyttää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittajan silmin. Otin ensin yhden kuvan eikä se oikein näyttänyt miltään.”
Paananen käänsi kameraan kiinnittetyn salaman päin kuvattavaa, joka istui sohvalla hänen oikealla puolellaan, ja otti uuden kuvan lasiseinän heijastuksesta.
”Tiesin heti, että otin hyvän kuvan. Se jäi mieleen.”
Ihmisessä on jotain samaa kuin luonnossa, Hannes Paananan sanoo. Ihmisiä hän oppi valokuvaamaan Vierumäellä ensimmäisessä valokuvaukseen liittyvässä kuukausipalkkaisessa työssään. Mediapajan urheilujournalismin koulutusohjelmassa opiskelijat tekivät lopputyönä urheiluaiheisia dokumentteja. Paananen avusti heitä assistenttina, teki valokuvia ja videota.
Urheiluopistolla kuvan kohteet usein liikkuivat rivakasti.
”Urheilussa on paljon tunnetta mukana. En ole urheilun suurkuluttaja siten, että esimerkiksi seuraisin jotain lajia tai urheilijaa intohimoisesti, mutta kuvaustilanteessa tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita. Annan ihmisen tehdä omia asioitaan. Minä olen se, jonka on sopeuduttava tilanteeseen.”
Kuvaajana Paananen kokee olevansa sivustakatsoja.
”Ihminen on kuvassa vähän samalla tavalla kuin luonto oli minulle lapsena siinä. Sitä ei aseteltu, vaan se oli sellainen kuin se oli. Sopii minulle aika hyvin.”
”Onpa kyse yhden tai kymmenen kuvan jutusta, niin aina on kiva tavata uusia ihmisiä.”
Valokuvan täytyy onnistua heti. Journalistista kuvaa ei käsitellä jälkikäteen siten, että siitä esimerkiksi poistettaisiin elementtejä.
”Kyllä kuvan sisältö pitää saada sen ottamishetkellä. Kontrastia voin vähän säätää jälkikäteen.”
Dokumenttielokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Virpi Suutari oli yksi kuvakilpailun tuomareista. Hänen mielestään Hannes Paanasen kuvista näkyy kyky havaita ihmisestä oleellinen.
”Hänen muotokuvissaan – yhtenä esimerkkinä Kaius Niemen kuva – on sekoitus lavastusta ja spontaaniutta, ja niissä on hieno ymmärrys värin merkityksestä kuvan tunnelman luojana. Valokuvassa on elokuvallinen, hetkellisyyden tunnelma, joka herättää katsojan mielikuvituksen. Tavanomaisesta muotokuvatilanteesta on syntynyt jotakin enemmän; kyse ei ole vain pönöttävästä päätoimittajapotretista vaan muotokuvasta ihmisestä häntä askarruttavien kysymysten äärellä”, Suutari sanoo.
Työ on kivaa. Kivasta harrastuksesta tuli työ. Entä jatkossa? Valokuvaaja miettii harvoin ylenemistä. Aina voi kuvata paremmin, Hannes Paananen sanoo.
”Rakastan vuoria, puroja, luontoa. Olisi hienoa, jos tuon tyyppisessä ympäristössä vielä saisi kuvata ja tehdä juttua. Toisaalta mietin, että haluanko viedä työtä mukanani vuorille. Haluanko kiivetä vai kuvata?”
Vuoden parhaat lehtikuvat
Kuvajournalismi-kilpailussa palkitaan edellisen vuoden parhaat kuvat ja videot useassa sarjassa.Tänä vuonna kisaan osallistui 77 valokuvaajaa 1794 kuvalla. Kilpailun tuomareina toimivat tanskalainen kuraattori, valokuvahistoroitsija ja Katalog -lehden päätoimittaja Jens Friis, dokumenttielo-kuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Virpi Suutari ja lehtikuvaaja Joel Maisalmi. Kaikki voittajakuvat on julkaistu Kuvajournalismi 2019 -sivustolla.
Lue lisää: Touko Hujasesta Vuoden kuvajournalisti toista vuotta peräkkäin – Kuvajournalismi 2019 -näyttely siirtyy koronavirustilanteen takia
Hannes Paananen, 30
Uusi Kuvajournalisti 2019
Työskentelee A-lehdillä, jossa valokuvaa ja tekee videota.
Asuu Lahdessa. Työkeikat ovat yleensä pääkaupunkiseudulla.
On opiskellut valo- ja videokuvausta Koulutuskeskus Salpauksessa Heinolassa ja Keuda-ammattiopistossa Helsingissä.