”Arizonassa vuonna 1991 alkanut Biosfääri 2 -kokeilu vainosi minua paljon enemmän kuin keskimääräinen aihe. Se palasi lopulta mieleeni kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Nyt jälkikäteen se on suosikkini kaikista jutuistani. Ajattelen sitä edelleen ja mielelläni”, sanoo toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen.

Nikkanen seurasi monin värikkäin tavoin epäonnistunutta koetta suomalaismedian välityksellä jo alle kymmenvuotiaana. Kesällä 2019 hän matkusti Jokesin ja Kordelinin säätiön apurahojen turvin Arizonaan ja New Mexicoon tarkoituksenaan haastatella vuonna 1991 alkaneeseen Biosfääri 2 -hankkeeseen liittyviä ihmisiä. Kokeessa kahdeksan tutkijaa sulkeutui valtavaan lasikupuun, jonka sisällä oli oma ekosfäärinsä. Tarkoitus oli tutkia, miten Marsin asuttaminen ihmiskunnalta onnistuisi.

Nikkasen Long Play -artikkeli Marsin tarhurit ilmestyi heinäkuun lopussa.

”Muistin Biosfääri 2:n uudelleen neljä vuotta sitten alettuani jälleen lukea scifikirjailija Kim Stanley Robinsonia. Hän erittelee esseessään Our generation ships will sink, miksi pienen ihmisyhteisön luominen avaruuteen on psykologisesti, ekologisesti, biologisesti ja poliittisesti mahdotonta. Tajusin, että tämä teema, jota olin ajatellut lähinnä insinööriongelmana, ja jota myös scifi on käsitellyt sellaisena, onkin yhteiskunnallinen ja ekologinen kysymys.

Haastateltavilleni piti vakuutella monin viestein etukäteen, että olen perehtynyt aiheeseen, enkä ole tekemässä juttua, jossa ihmetellään koko hankkeen järjettömyyttä. Sellaisia on tehty paljon. Käytin heidän kanssaan paljon aikaa kokeen psykologisen puolen, eli autoritäärisyys vastaan yhteisöllisyys -tematiikan parissa. On järjettömän kiinnostavaa, mitä eristyksissä eläminen tekee pienelle ihmisryhmälle, ja he halusivat puhua siitä paljon. Toinen yllättävä asia oli, miten erikoinen koko lähtöasetelma on ollut. Taustalla oli vuonna 1969 New Mexicoon perustettu erikoinen, kunnianhimoinen asumisyhteisö, johon fiksuja ihmisiä virtasi sieltä täältä. Sitten maatilaa pyörittävä, teatteria ja cowboytaitoja harjoitteleva yhteisö saa ajatuksen tällaisesta kokeesta ja saa sille vielä rahoituksen.

Kolmas yllätys oli se, miten relevantti paikka Biosfääri 2 on edelleen. Olin siinä käsityksessä, että se on nykyisin lähinnä turistikohde. Kun pääsin sinne, aloin hahmottaa että se ei ole mikään kuriositeetti, vaan mielettömän hyvä paikka tutkia ilmastonmuutosta.”

Hanna Nikkanen, 38

Yksi Long Playn perustajista ja julkaisun päätoimittaja vuosina 2017 – 2019.

Valtion tiedonjulistamispalkinto tutkivasta journalismista vuonna 2011.

Suuri Journalistipalkinto vuonna 2013.

Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori 2016 – 17.

Opiskelee kestävyystieteitä Tukholman yliopistossa.

Riikka Kaihovaaran valinta

Ylen toimittaja ja dokumentaristi Riikka Kaihovaara valitsi esiteltäväksi Hanna Nikkasen artikkelin Marsin tarhurit. Se ilmestyi kesällä 2019 Long Playn numerona 79.
”Artikkeli keinotekoisesti luodusta ekosysteemistä Biosfääri 2:sta on lumoava. Tällaista journalismia syntyy, kun henkilökohtainen intohimo kohtaa tiedonhankintataidot. Lisäksi itse tarina on täynnä uskomattomia käänteitä, ja Nikkanen kertoo ne hyvin. Hän on matkustanut paikan päälle Arizonaan ihmettelemään sitä, mitä valtavasta keinomaailmasta on jäljellä. Matkalla Nikkanen tapaa monia Biosfääri 2 -hankkeeseen osallistuneita. Aihe on näennäisen triviaali, mutta lopulta siinä on kyse koko ihmiskunnan kohtalonkymyksistä: ilmastonmuutoksesta ja suhteestamme muuhun luontoon.
Pidän siitä, että journalismissa sekoitetaan tiukkaa dataa ja filosofista pohdintaa. Valintaani vaikuttaa myös se, että seurasin itsekin Biosfääri 2:n saagaa 1990-luvun alussa, lähinnä Helsingin Sanomista.”