Työelämä

Paloittelumurhat kuuluvat työnkuvaan – Alibin päätoimittaja ajelee ympäri maata

Mika Lahtosen arki on kiireinen. Sitä se on ollut 1980-luvulta lähtien, jolloin hän kirjoitti ensimmäiset juttunsa. Aiheet tosin olivat ainakin aluksi vähemmän verisiä ja traagisia kuin nykyään, kun Lahtonen päätoimittaa Alibia ja Hymyä. Hän myös kirjoittaa molempiin lehtiin – raportoi ahkerasti julkkisten elämästä ja kiertää Suomea oikeusjuttujen perässä. Varsinkin Alibia tehdään freelance-voimin, mutta ison osan jutuista tekee nimenomaan Lahtonen: kirjoittaa ja kuvaa, selvittää ja selostaa.

”Ei minulla ole työhuonetta. Sellaiselle ei ole käyttöä. Paljon istun autossa”, Lahtonen sanoo.

Monia asioita voi hoitaa puhelimitse ja sähköpostilla, mutta ei kaikkia. Käräjäoikeuksia esimerkiksi on ympäri maan. Missä rikos, esitutkinta ja syytteet, siellä usein Mika Lahtonen. On tavattava ihmisiä, kuunneltava ja ymmärrettävä tapahtumien kulkua. Kilometrejä ja aikaa maantiellä kuluu. Läsnäolo ja ahkera asioiden selvittäminen lienevätkin eräitä Alibin menestyksen salaisuuksia. Toinen on se, että toista samanlaista rikoslehteä ei Suomessa ole.

 

Lokakuun lopulla Lahtonen on Helsingin käräjäoikeudessa seuraamassa ”Enon” oikeudenkäyntiä. Se käydään oikeuden päätöksellä suljettujen ovien takana. Alaikäisiin ja seksuaalirikoksiin liittyvät rikokset ovat kokeneellekin rikostoimittajalle kova paikka.

”Havahduin eräänä iltana television ääressä, kun kirurgi suoritti siellä isoa leikkausta. Ihan pahaa teki katsoa. Mutta samankaltaistahan se on minulla. On kirjoitettava pahoistakin aiheista. Olen kuullut kaiken, paloittelumurhista alkaen. Teen työtäni ja siinäpä se.”

Pahuutta riittää. On väkivaltaista kuolemaa, jengirikollisuutta ja huumeita.

Joskus jutut kalvavat niiden kohteita perinpohjaisesti. Vuonna 2008 Lahtonen pahoinpideltiin sairaalakuntoon Jokelan vankilassa. Pahoinpitelijä oli vanki, jonka Lahtonen oli kuvannut käräjäoikeudessa, kun tämä näytteli keskisormea valokuvaajille. Hän uskoo pahoinpitelyn liittyneen siihen, että Alibi julkaisi erään rikollispomon tunnustuksen. Toisen kerran hänet pahoinpiteli ”liivimies”, joka kuristi Lahtosta helsinkiläisravintolan edessä. Rikosjournalismi kuitenkin jatkuu.

”Tiedän, että Jokelan tapaus oli tilattua väkivaltaa. Sairaalassa ajattelin, että täällä ei pirulauta mikään rikollisjärjestö tai vanki määrää, mitä toimittaja kirjoittaa. Ei tässä pelkäämään voi ruveta.”

Lahtonen kertoo, että hän on oppinut varovaiseksi. Kaikkien vinkkaajien mukaan ei lähdetä tarkistamaan todisteita ja muutenkin turvaverkot ovat kunnossa.

 

Alibi perustettiin 1979 mielenkiintoiseen aikaan. Ihmisiä kuohuttivat Teheranin panttivankidraama, Vietnamin sodan jälkimainingit, Afganistanin luisuminen Neuvostoliiton etupiiriin ja kylmä sota yleensä, punaiset khmerit sekä Suomessa presidentti Urho Kekkosen ikääntyminen. Näistä kaikista riitti lehdistössä kirjoitettavaa. Rikoksistakin raportoitiin enenevissä määrin, mutta varsinaista rikosjournalismiin keskittyvää lehteä ei maassa ollut. Maailmalla esikuvia riitti. Aihepiiri kiinnosti ”lehtikeisari” Urpo Lahtista, joka etsi inspiraatiota Bhutania myöten. Alibin syntytarina on seikkaperäisesti kuvailtu lehden syyskuun 2019 juhlanumerossa.

”Vuonna 1999 silloinen julkaisujohtaja Rolf Johansson oli kuulemani mukaan todennut, että Mika Lahtonen on kova tekemään töitä, istuu autossa ja kyttää julkkiksia, että tehdään hänestä Alibin päätoimittaja. Kutkuttelihan se. Mutta kun minulla oli se julkkistoimittajatausta. Halusin tehdä sitäkin. Hymyn päätoimittaja olen ollut vuodesta 2011. Lopettaminen ei ole käynyt mielessä.”

Tosiaan. Alibi täyttää 40 vuotta. Mutta Hymylläkin on juhlavuosi. Mittarissa on 60 vuotta.

”Eli yhteensä satavuotisjuhlat!”

 

Alibi oli Suomen lehtimarkkinoilla kummajainen. Tavallaan se on edelleen.

”Lukijoissamme on duunareita ja päättäjiä, poliiseja ja rikollisia. Painettuun lehteen luotetaan.”

Vuosien varrella Alibin tila on Lahtosen mukaan kaventunut. Varsinkin iltapäivälehdet tekevät ahkerasti rikosjournalismia. Nettiin tulee paljon suoraa lähetystä ja Twitteriin hetki hetkeltä -seurantaa. Niihin Alibin kaltaisella kuukausilehdellä ei ole voimia, mutta sillä on uskollinen lukijakunta.

Mediakortin mukaan Alibilla on 52 000 lukijaa. Ainakin kolmasosa heistä on naisia. Arviolta 70 prosenttia Alibin lukijoista tilaa paperisen lehden.

”Kunnon rikosjournalismille, jossa aika tarkkaan kerrotaan rikoksista, on tilausta. Aikoinaan eduskunnassa eräs kansanedustaja oli esittänyt kysymyksen, että mitä hallitus aikoo tehdä sille asialle, että maassa on lehtiä, jotka julkaisevat tällaisia yksityiskohtaisia rikosuutisia.”

 

Rikostoimittaja tuntee virkavaltaa ja elämässään väärillä urilla kulkevia ihmisiä. Se auttaa saamaan haastatteluja ja on eduksi, kun jutunteko edellyttää vaikkapa esitutkintamateriaalin läpikäymistä.

”Se huolettaa, että kaikenlainen salassapito tuntuu lisääntyneen. Julkisuuslakia on tältä osin syytä kehittää. Ei ole kenenkään etu, että asioiden selvittäminen viranomaiselta tehdään turhan hankalaksi. Jos se on aikaa ja voimia vievää kokeneelle toimittajalle, niin voi vain kuvitella minkälaista se on tavalliselle kansalaiselle, joka haluaa tietää, mitä asiakirjoja hänestä on laadittu”, Mika Lahtonen sanoo.

Mika Lahtonen

Alibin ja Hymyn vastaava päätoimittaja. Hän on kirjoittanut rikoksista 30 vuoden ajan.

Alibia ja Hymyä kustantaa Pressimiehet Oy, joka on Mika Lahtosen yritys.

Kumpaakin lehteä julkaisee Otavamedia.

Poiminta Alibin juhlanumeron pääkirjoituksesta

”Vuosien aikana Alibi on julkaissut skuuppeja, siis uutisia ensimmäisenä. Sellaisia uutisia ovat olleet muun muassa Jammu Siltavuoren kuolema, Turun terrori-iskuista tuomitun riehuminen vankilassa, NBK-jengijohtaja Lauri ”Late” Johanssonin pimeiden henkirikosten tunnustaminen, ja vielä vaikka mitä.

Alibi on myös luotettava media. Alibia on sanottu rikosmaailman raamatuksi.

Toimittajamme haastattelevat yhtä sujuvasti paatunutta elinkautisvankia kuin sisäministeriäkin. Meille ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada korkean tason haastatteluita, muta vähintään yhtä tärkeitä meille ovat tavallisten ihmisten kokemukset rikosmaailmasta. Rikollinenkin saa meillä sanoa mielipiteensä.”