Journalismi

Putinin trollit hyötyisi kriittisyydestä, mutta on tärkeä, ainutlaatuinen teos

”Kirjalla on kaksi suurta ansiota. Ensimmäinen on se, että Aro paljastaa, miten vaisusti isot yhtiöt kuten Facebook, Twitter ja Google ovat toimineet propagandaa vastaan”, kirjoittaa Anna-Lena Laurén arviossaan Jessikka Aron kirjasta.

Ylen toimittaja Jessikka Aro teki journalistisen suurteon paljastaessaan Venäjän propagandakoneiston toiminnan Suomessa. Hän maksoi siitä kovan hinnan – häntä mustamaalattiin, loattiin ja uhattiin järjestelmällisesti vuosikausia. Loppujen lopuksi Aro pakeni ulkomaille oman turvallisuutensa vuoksi.

Kirjassaan Putinin trollit Aro kertoo tarinan siitä, miten suomalainen toimittaja päätyi ennennäkemättömällä tavalla Kremlin propagandan kohteeksi. Kun sosiaaliset mediat ja Youtube alkoivat yleistyä, Venäjän valtionjohto otti ne käyttöön nopeasti ja määrätietoisesti. Lännessä ei yksinkertaisesti tajuttu, mitä oli tapahtumassa.

Putinin trolleissa Aro käy läpi oman tapauksensa ohella koko joukon esimerkkejä siitä, miten yksittäiset tutkijat, diplomaatit ja toimittajat voivat joutua sietämättömään tilanteeseen vain siksi, että tekevät työnsä. Kirjassa kerrotaan liettualaisesta diplomaatista, joka pakotetaan jättämään työnsä Budapestissä, ruotsalaisesta tutkijasta, joka leimataan maanpetturiksi ja serbialaisesta analyytikosta, jota vainotaan. Ennen kaikkea Aro tuo esiin, mitä tehokas propagandakoneisto voi saada aikaan levittämällä epäilyjä. Varsinaisia todisteita ei tarvita. Epäluulon luominen riittää.

Epäilysten levittämistä vastaan on hyvin vaikea taistella, mutta sen Aro tekee. Kirjalla on kaksi suurta ansiota. Ensimmäinen on se, että Aro paljastaa, miten vaisusti isot yhtiöt kuten Facebook, Twitter ja Google ovat toimineet propagandaa vastaan. Kun Aro tapaa jättiyhtiöiden edustajat, seuraa ainoastaan ”small talkia ja tilanteen kauhistelua”.

Toinen ansio on Aron täsmällinen raportointi siitä, miten Johan Bäckman ja Ilja Janitskin yrittivät vaientaa häntä. Ensin he levittivät hänestä valheita, sen jälkeen halusivat ”neuvotella”. Se, että molemmat joutuivat oikeuteen ja hävisivät käräjäoikeudessa on Suomen journalismille iso voitto.

415-sivuinen kirja olisi hyötynyt ankarammasta editoinnista. Sijoittaja Bill Browderille, joka oli Putinin kannattaja ennen kuin vaihtoi puolta, annetaan paljon tilaa eikä hänelle esitetä yhtään kriittistä kysymystä. Ukraina-kappaleessa Mirotvorets-järjestöstä kirjoitetaan positiiviseen sävyyn, vaikka järjestö levittää tietoja paitsi venäläisistä sotilaista myös sota-alueella työtä tekevistä toimittajista. (Minulla on siitä henkilökohtaista kokemusta.)

Informaatiosodassa kannattaa suhtautua kriittisesti kaikkiin tekijöihin. Siinä Aro joskus horjuu. Se ei kuitenkaan vähennä hänen saavutustaan Putinin propagandakoneiston tutkimisessa ja paljastamisessa, joka on Suomessa ainutlaatuista.

Kirjoittaja on Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin Moskovan-kirjeenvaihtaja.

Jessikka Aron hovioikeuden käsittely alkaa 21. 10. Aro kieltäytyi Journalistin haastattelusta.