Journalistit joutuvat kohtaamaan mieltä järkyttävää materiaalia, mutta sen käsittelyyn on tarjolla vain vähän keinoja. Aarno Malin löysi Tor-verkosta sivuston täynnä lasten kiduttamista. Hän kirjoitti aiheesta jutun ja päätyi traumaterapiaan.
Maaliskuun lopulla Keskusrikospoliisi kertoi paljastaneensa Suomessa poikkeuksellisen laajan ja julman pedofiiliringin. Maata järkyttäneen uutisen myötä Suomen Kuvalehti nosti sosiaalisessa mediassa uudestaan esiin viime kesäkuussa julkaisemansa laajan jutun Sairaan ruma maailma. Se kertoi Tor-verkossa levitettävästä lastenkidutusmateriaalista.
Jutun kirjoittanut Aarno Malin twiittasi aiheesta: ”Järkyttävämpää asiaa ei ole. Tein juttua 1v8kk ja päädyin traumaterapiaan.”
42-vuotiaan Aarno Malinin tie kidutusfoorumeille ja Suomen Kuvalehden avustajaksi on polveileva. Kaikki alkoi 1990-luvun puolivälissä.
”Silloin minua alkoivat todella paljon kiinnostaa huumeet aihepiirinä”.
Malinin terveys oli alkanut reistailla ja hänellä oli selkärankareuman vuoksi kovia kipuja. Ensin hänelle määrättiin mielialalääkkeitä, myöhemmin omien sanojensa mukaan ”älyttömiä määriä kaikenlaisia lääkkeitä”, muun muassa opioideja ja bentsodiatsepiineja. Hän otti lääkkeistään selvää ja alkoi ymmärtää, miten veteen piirretty lääkkeen ja huumeen välinen raja on, ja kuinka yksioikoisesti ja puutteellisin tiedoin aineista kirjoitettiin.
”Löysin kiinnostavaa tietoa, jota ei mediassa ja julkisessa keskustelussa näkynyt lainkaan.”
Yksi tällaisista uutislöydöistä oli reilut 10 vuotta sitten markkinoille tullut Lyrica-niminen lääke, jota oli markkinoitu turvallisena kipulääkkeenä. Malin huomasi kuitenkin netin huumefoorumeilta, että jo pian sitä alettiin käyttää väärin.
Samoihin aikoihin hän oli päättänyt alkaa aktivoitua toimittajana. Hän oli työssä kokematon, ollut sanomalehti Keskisuomalaisessa työharjoittelussa. Yliopistossa hän oli opiskellut taloustiedettä ja kirjoittamista.
Hän sai myytyä Lyrica-lääkkeestä kertovan jutun Suomen Kuvalehteen. Vuonna 2014 hän löysi vielä isomman huumekauppaan liittyvän juttuaiheen: Anonyymissa Tor-verkossa toimi Silkkitie-niminen kauppapaikka, jossa huumeita myytiin avoimesti.
Kun Malin oli perehtynyt Tor-verkon huumekauppaan, hän päätti katsoa, mitä muuta sieltä löytyisi. Youtubessa ihmiset kertoivat, kuinka pimeässä verkossa on esimerkiksi palkkamurhaajia ja ihmiskauppaa. Malin alkoi selvittää, oliko kauhutarinoissa perää, ja pian hän huomasi, että suurin osa oli pelkkiä urbaanilegendoja. Paitsi yksi.
”Löysin kokonaisen sivuston, joka oli perehtynyt lasten kiduttamiseen ja raiskaamiseen. Ajattelin etukäteen, että tämä on jotain niin järkyttävää, että sen, jos minkä, täytyy olla urbaani legenda. En voinut mitenkään valmistautua siihen. Olin järkyttynyt, mutta järjellä ajattelin, että ihmisten on saatava tietää tästä. Tätä ei voi vaan lakaista maton alle.”
Malin koki, että hänellä on velvollisuus: jos minä en kirjoita tästä, kukaan ei kirjoita.
Aarno Malin vaikuttaa yhä järkyttyneeltä. Muistellessaan syksyä 2016 hän huokailee syvään ja pitää pitkiä taukoja. Hän muistaa edelleen päivän, jona hän meni sivustolle ensimmäisen kerran. Malin oli yksin kotona.
”Aloin selata kuvamateriaalia siinä toivossa, ettei se olisi niin pahaa. Mutta se oli pahempaa, mitä osasin kuvitella. Olin todella järkyttynyt, huohotin syvään. Rullailin sivuja alas ja siirryin seuraavalle sivulle. Puistelin päätä.”
Lopulta vastaan tuli niin järkyttävä kuva, että hänen oli pakko sulkea koko kone. Kun Malinin vaimo tuli jonkin ajan kuluttua kotiin, hän oli kauhuissaan siitä, millaisessa kunnossa Aarnon löysi.
Hän oli shokissa. Ja shokkitila jatkui.
”Olin kolme kuukautta sellaisessa kestojärkytyksen tilassa. Olin kuulemma koko ajan poissaoleva. Minulla oli hirveä tarve puhua kaikesta, yksityiskohtaisista kuvista, mutta kukaan ei halunnut kuunnella. Pian oltiin sellaisessa tilanteessa, että kaiket päivät sukelsin syvemmälle ja minulla oli hirveä tarve puhua, mutta kukaan ei halunnut kuulla.”
Kahden kuukauden kuluttua Malin ei enää kestänyt: hän soitti auttavaan puhelimeen. Siellä sanottiin, että hänen pitäisi varata aika lääkärille. Lääkäri oli ensimmäinen, joka oikeasti kuunteli rauhallisesti. Hän neuvoi Malinin kahden psykiatrisen lääkärin puheille. Hekään eivät Malinin mukaan osanneet auttaa.
”Istuttiin huoneessa kolmistaan hiljaa pitkään.”
Arki sujui, mutta kun Malin otti alkoholia, Tor-verkon kauheudet alkoivat vyöryä päälle. Ja aina aamuisin, kun hän heräsi, hän muisti lasten kiduttamiseen keskittyneen sivuston ja kuvitteli nähneensä painajaista. Sitten hän tajusi, että ei, ei se ollut painajaista.
”Joka aamu toivoin, että se olisi ollut vain unta.”
Jutun ilmestyminen venyi, ja Malin koki, että hänen on seurattava aihetta jutun julkaisuun asti.
Suomessa on monia toimittajia, jotka joutuvat kohtaamaan työssään väkivaltaista ja traumatisoivaa materiaalia – esimerkiksi suuronnettomuuksista raportoivat uutistoimittajat, sota-alueella työskentelevät valokuvaajat ja kuvatoimittajat. Heillä on tutkimusten mukaan kohonnut riski kärsiä post-traumaattisesta stressihäiriöstä.
Westminsterin yliopiston tutkimuksen perusteella jo uutistyöhön liittyvien väkivaltavideoiden katsominen nostaa toimittajilla riskiä. Yksi syy on se, että toimittajia ei juurikaan kouluteta kohtaamaan traumatisoivaa materiaalia. Kouluampumistapausten jälkeen Suomessa on kehitetty pääasiassa sitä, miten journalistien tulisi kohdata shokissa olevia ja traumatisoituneita ihmisiä, mutta toimittajien omasta hyvinvoinnista on keskusteltu vähemmän.
Säännöllisesti traumatisoivaa sisältöä käsittelee pääasiassa yksi ammattiryhmä: rikos- ja oikeustoimittajat. Helsingin Sanomissa työskentelevä Susanna Reinboth sanoo joutuvansa katsomaan rankkaa materiaalia usein. Ei kuitenkaan lainkaan niin paljon kuin ennen.
”Pahimmat ajat olivat ennen vuotta 1999. Silloin tuli voimaan nykyinen julkisuuslaki, joka teki uhrien kuvat lähtökohtaisesti salaisiksi. Sitä ennen kaikki olivat julkisia ja esitutkintamateriaaleissa näki raakoja kuvia paljon. ”
Silloin ne saattoivat tulla jopa uniin. Reinboth teki 1990-luvun puolivälissä selvitystä parisuhdeväkivallasta ja kävi läpi valtavasti oikeuden päätöksiä ja esitutkintamateriaalia.
”Silloin näin tosi lyhyessä ajassa todella hurjan näköisiä kuvia. Ne tulivat yöllä uneen ja näin painajaisia. Muuten olen selvinnyt aika vähällä.”
Reinboth sanoo pystyvänsä etäännyttämään työn itsestään.
”Minulla itselläni on hyvin vahva filosofia, että minun täytyy katsoa aineistoa kliinisesti, vaikka se olisi kuinka tunteita herättävää. Oikeudenkäyttöön liittyy tärkeitä periaatteita, kuten syyttömyysolettama. En saa mennä mukaan lietsomaan hysteriaa. Katson, että minulla on velvollisuus kertoa asioista rauhallisesti ja asiallisesti.”
Poliisit ja pelastushenkilökunta joutuvat kohtaamaan työssään järkyttäviä tilanteita harva se päivä. Väkivaltaan ei ikinä turru eikä sitä odotetakaan.
”Poliisi saa järkyttyä. Ja pitäisikin hieman järkyttyä, sillä se vasta on huono asia, jos väkivalta ei järkytä. Toimintaan on silti kyettävä”, sanoo rikoskomisario Jan Aarnisalo. Hän on työskennellyt Keskusrikospoliisin henkirikostutkintalinjalla yli 10 vuotta.
Hänen mukaansa yhtenä keskeisenä työkaluna on tilanteiden ennakoiminen. Ikinä ei tiedä, mitä työtehtävä tuo tullessaan, mutta aina voi varautua. Kokemus ja koulutus suojelevat mieltä ennakolta. Siitäkin huolimatta poliisi joutuu työssään kohtaamaan ”myötätuntostressiä”, mutta sen ei saa antaa mennä liiaksi ihon alle.
”Empatiaa tarvitaan, mutta uhrin, esimerkiksi kidutetun asemaan ei pidä liiaksi samaistua. Poliisi ei voi valikoida työtä.”
Toiset työtehtävät järkyttävät enemmän kuin toiset. Kaikkein pahinta on lapsiin kohdistuva väkivalta. KRP:ssa on selkeä toimintamalli, miten työyhteisö toimii tällaisissa riskitilanteissa. Perusterveydenhuolto tekee jatkuvasti psykologista arviointia, mutta sen lisäksi tiimi keskustelee ja purkaa asioita päivittäin. Toisinaan koulutetut ohjaajat vetävät debriefing-keskusteluja traumastressin jälkeen. Kaikkein tärkein on sellainen esimies, joka jatkuvasti tarkkailee alaisten työn kuormittavuutta.
Susanna Reinbothin mukaan toimituksissa työnohjaukseen ei ole kiinnitetty huomiota. Tilanteet, joissa on järjestetty debriefingiä, ovat liittyneet kouluampumisiin ja muihin isoihin kriisitapahtumiin.
”Jännää, että tähän puoleen, jossa tietty ryhmä toimittajia näkee hurjaa aineistoa koko ajan, ei ole hirveästi kiinnitetty huomiota.”
Reinboth ei pura traumaattisia työtehtäviä oman toimituksen väen kanssa, vaan eri toimituksissa olevien muiden oikeustoimittajien kanssa, koska he yleensä seuraavat samoja tapauksia. Kollegoiden kesken voi myös heittää hurttia huumoria.
Nykyään oikeustoimittajan työssä stressaavinta ei hänen mukaansa ole väkivaltamateriaali, vaan ammattikuntaan kohdistuvat hyökkäykset.
”Toimittajavihamielisyys on kuormittavaa. Esimerkiksi Aarnio-jutun alkuvaiheessa paskamyrsky oli valtava – ja siihen sain työnohjausta.”
Keväällä 2018 Suomen Kuvalehti ei ollut vielä julkaissut Aarno Malinin juttua, ja hän alkoi nähdä painajaisia. Ne olivat aina samankaltaisia: hän on vangittuna taloon, ja hän tietää, ettei tule koskaan pääsemään sieltä pois.
Samaan aikaan Malinin elämässä oli tapahtumassa iso muutos: hän odotti vaimonsa kanssa esikoislasta. Lapsiperhepsykologi ohjasi Malinin traumaterapeutille. Psykologin pelkona oli, että vauva voisi nostaa aiempia ikäviä ajatuksia ja tunteita pintaan.
”Kun traumaterapeutti kuuli, mistä on kyse, hän oli järkytyksestä sekaisin. En voinut kertoa mitään yksityiskohtia. Tuntuu, että sen jälkeen traumaterapeutti tarvitsi itse traumaterapiaa.”
Malin kävi terapeutilla vielä uudestaan.
”Toisella kerralla tuntui, että se jotenkin auttoi ottamaan etäisyyttä aiheeseen. Mutta kolmannella kerralla jo tuntui, että homma ei etene. Päätin, että antaa olla.”
Malin ajatteli, että aika varmasti parantaa haavat. Ja aika on parantanut.
”Päivisin elän normaalia arkea, jutut tulevat harvemmin mieleen eivätkä ne enää saa otteeseensa.”
Yksi vaikutus on jäänyt: Malinin maailmankuva muuttui synkemmäksi.
The Dart Center for Journalism and Trauma ylläpitää tietopankkia journalisteille, jotka joutuvat työssään käsittelemään traumoja, kriisejä, konflikteja ja tragedioita. Sivustolla on työkaluja, joiden avulla toimittajat voivat työstää esimerkiksi raakaa materiaalia.
Pyydän Malinia tutustumaan Dart Centerin tarjoamiin toimintaohjeisiin. Kokeeko hän, että niistä olisi voinut olla hyötyä, kun hän oli aloittamassa rankkaa juttuprojektia?
Malin vastaa seuraavana päivänä. Hän on skeptinen.
”Teksti lähtee siitä oletuksesta, että toimittajalla on työpaikka ja työyhteisö. Mulla ei ole kumpaakaan.”
Kela myönsi hänelle viitisen vuotta sitten työkyvyttömyyseläkkeen, jota hän oli hakenut selkärankareuman aiheuttamien kipujen takia.
”En ikinä tiedä, missä kunnossa olen seuraavana päivänä. Kaikki päivät rytmittyvät sen mukaan, mitä oireita ja vaivoja milloinkin on, ja vietän todella paljon aikaa kotona. Niinpä minulla ei ole tarkkaa rajaa edes sen suhteen, mikä on työaikaa ja mikä ei, vaan teen töitä silloin, kun terveydentilan puolesta ja muutenkin tulee sopiva hetki.”
On toinenkin syy, miksi Malin ei usko, että konkreettisista suojautumiskeinoista olisi ollut hyötyä. Nimittäin pahinta ei ollut materiaalin visuaalinen raakuus, vaan ajatusmaailma sen taustalla: on olemassa oikeasti pahoja ihmisiä.
Aiemmin julmaa materiaalia kohdatessaan häntä on suojellut se, että hän on yrittänyt ymmärtää pahantekijää. Esimerkiksi jihadistien propagandavideoiden väkivallan aiheuttaman järkytyksen hän sai aisoihin asettumalla näiden nahkoihin.
”Hehän ovat omasta mielestään oikealla asialla, heitä odottaa paratiisi. Tästä näkövinkkelistä heidän tekojaan on helppo ymmärtää, vaikka ne hirveitä ovatkin.”
Samaa metodia hän yritti myös Suomen Kuvalehden juttua tehdessään, mutta ajautui umpikujaan.
”Hurtcore-ihmiset eivät kuvittele tekevänsä oikein, vaan päinvastoin, he tietävät tekevänsä äärimmäisen väärin, ja tekevät niin juuri siksi. En pysty ymmärtämään, miten ihmisellä voi olla niin voimakas halu tehdä pahaa. Jos yritän ymmärtää sitä, tunnen olevani kuin suljetussa huoneessa, jossa ei ole ovia eikä ikkunoita, ja ajatukseni alkavat mennä ihan solmuun.”
Raa’at videot ja kuvat voi siivota ruudulta, mutta mielestä on mahdoton saada ajatusta, että maailmassa on ihmisiä, jotka jakavat toisilleen vinkkejä, miten lapsen voi kaapata.
”Vaikka kuva- ja videomateriaali on hirveää, vielä shokeeraavampaa on ajatus siitä, että kaikki sadistiset pedofiilit ovat Tor-verkon avulla löytäneet toisensa. Siellä he auttavat toisiaan ja lietsovat keskinäistä hulluuttaan. Se on ajatuksena sellainen, että huh huh.”
Miten käsitellä traumatisoivaa aineistoa
1. Jos tiedät, että aineisto on raakaa, pysähdy hetkesi. Älä mene ”autopilotilla” eteenpäin.
2. Tee yksinkertainen rituaali, jolla saat etäisyyttä tulevaan aineistoon. Voit hengittää muutaman kerran keskittyneesti ja tietoisesti syvään. Voit esimerkiksi kuvitella itsesi ja näytön välille luodinkestävän lasin.
3. Mieti, mitä materiaalia sinun on pakko katsoa. Voitko rajata jo etukäteen aineistoa pois?
4. Säädä tietokonetta: pienennä katseluikkunaa ja siirrä se näytön laitaan niin, että se ei vie kaikkea huomiota. Laske äänenvoimakkuutta tai ota ääni kokonaan pois. Muuta näytön värit mustavalkoiseksi.
5. Tee muistiinpanoja niin ettei sinun tarvitse välttämättä palata raakaan kuvaan tai videoon. Voit peittää osan näytöstä vaikkapa pahvilla niin että voit siirtää osan videoruudusta sen taakse. Katso vain se, mikä on välttämätöntä.
6. Älä altista muita väkivaltamateriaalille ilman varoitusta. He eivät välttämättä ole ”suojautuneet”. Pane viestiotsikkoon sisältövaroitus.
7. Pidä taukoja. Syö ja juo säännöllisesti. Älä päästä kehoa ja mieltä ylivirittyneeseen tilaan. Tee hengitysharjoituksia ja ”maadoitustekniikoita”, joiden avulla irtaudut materiaalista. Laske numeroita takaperin tai muistele minkä väriset sukat sinulla on jalassasi.
8. Tarkkailee omaa tilaasi.
9. Työn päätyttyä yritä irtautua aineistosta. Tee välittömästi jotain muuta. Joillain ammattilaisilla on tietokoneen työpöydällä kansio, jossa on kuvia koiranpennuista ja muista iloa tuottavista asioista. Niiden katselu vaikuttaa muistiin ja pienentää traumariskiä. Yksi keino on pelata välittömästi hetken aikaa jotain ei-väkivaltaista peliä, kuten Tetristä.
Lähde: The Dart Center for Journalism and Trauma