Journalismi

Kansainvälinen kuvajournalismi vaatii lentämistä – siksi siitä on luovuttava, sanoo Touko Hujanen

Ilmastonmuutosnäkökulma lävisti Vuoden kuvajournalistin koko työn ja arjen.

Toukokuun kymmenentenä Touko Hujanen nousee kello 16.45 työpöytänsä äärestä ja laittaa dippikastikkeen vetäytymään. Sitten hän tekee vielä hetkisen töitä.

Kello 17.00 hän menee työhuoneensa yläkertaan virittelemään videotykkiä. Kello 17.10 dippi ja sipsit ovat valmiina pöydällä, ja Hujanen istuu odottamaan.

Kello 17.15 alkaa Suomen ensimmäinen peli jääkiekon MM-kisoissa Slovakiassa Kanadaa vastaan. Samalla hetkellä alkaa Hujasen ”juhlakausi”. Se päättää hänen ”työkautensa”, joka alkoi lokakuussa 2017.

 

Työkaudellaan Hujanen on noin puolet päivistä kuvausmatkoilla ja loput työhuoneellaan. Hän tekee töitä joka päivä.

Työkauden aikaansaannoksia ovat kolme projektia, joiden kuvilla hän voitti Kuvajournalisti 2018-, Henkilökuva 2018- ja Reportaasi 2018 -palkinnot Kuvajournalismi 2018 -kisassa.

Reportaasi 2018 -kuvat ovat Valtimon Rasimäeltä, missä Lasse Nordlund ja Maria Dorff elävät perheineen omavaraisesti, ja jonne he aikovat perustaa omavaraopiston. Kuvia on parhaillaan esillä Poliittisen valokuvan festivaalilla Valokuvataiteen museossa Helsingissä.

Toisen projektin kuvat ovat suomalaisista kylpylöistä ja niiden asiakkaista. Kuvia julkaistiin joulukuussa Veikkauksen asiakaslehdessä X:ssä yhdessä Jantso Jokelinin tekstin kanssa.

Kolmas projekti käsittelee rakkautta ja rakkauden etsimistä Helsingissä.

Rakkauskuviaan Hujanen julkaisee keväällä Uuden Maan Sanomissa, joka on hänen vuonna 2014 keksimänsä taidesanomalehti.

Myös kahta muuta projektiaan hän on tehnyt sille ominaisella tavalla: menemällä jonnekin tietämättä tarkkaan, mitä tuleman pitää – ja raportoimalla siitä.

 

Kun tietokirjailija Antti Salminen oli syksyllä 2017 ehdottanut Hujaselle dokumentaation aiheeksi Lasse Nordlundia, kaksikko matkusti Valtimolle tätä tapaamaan.

Pakkasta oli kolmekymmentä astetta, joten Hujasen, Salmisen ja Nordlundin perheen oli pysyttävä sisällä pienessä mökissä.

Perheelle ahtaus konflikteineen oli tuttua, mutta Hujaselle todella vierasta. Hän ehti jo melkein todeta, ettei pysty tähän, mutta päätti sitten kuitenkin pystyä, sillä:

”Valtimo on juttu, joka ihmisten pitää nähdä. Että Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajalla voi elää näin ja se voi olla merkityksellistä elämää.”

Hujanen kuvasi Valtimolla neljänä vuodenaikana. Vaikka kuvat ovat nyt saaneet julkista tunnustusta, hänen oma katseensa on kriittinen.

”Yritin ottaa kuvia, jotka ovat totta ja niin intiimejä, että kasvoilta näkee, ettei elämä ole helppoa. Yritin ottaa kuvia, jotka eivät sorru ihailuun tai inhorealismiin. Jos kuvajournalismilla on joku työ, se on koittaa osua ihailun ja inhorealismin keskelle.”

”Ei kuvausprojekteista ikinä tule ihan sitä, mitä tavoittelee. Mutta on niissä kuvissa jotain, mikä voi saada keskustelua aikaan.”

 

Hujasen kolmea projektia yhdistää yksi ajatus: ilmastonmuutos. Ilmastonmuutosnäkökulma on lävistänyt hänen koko työnsä ja arkensa.

Elämäntapojen muuttamisesta on puhuttu paljon, Hujanen sanoo. Kuvillaan hän haluaa tarkastella, mitä kannattaa säilyttää.

Valtimolla kyse on ruoan ja suojan kaltaisten perustarpeiden täyttämisestä. Kylpylöissä ollaan korkealla niiden yläpuolella, mutta löytyykö pikkukaupunkien keinotropiikeista jotain muuta? Tila, johon keskenään vieraat kokoontuvat tekemään samaa asiaa?

Rakkauskuviinsa Hujanen on tallentanut sitä, mitä meille jää, kun emme enää voi matkustaa pois arjesta, josta emme tykkää.

”Silloin meidän on katsottava, keitä ympärillämme on, ja keskityttävä sellaisiin asioihin kuin rakkaus. Otettava se aika vakavasti.”

Hujanen tunnetaan hienoista kuvasarjoistaan ulkomailta, viime vuosina etenkin Yhdysvalloista. Niiden tekemistä olisi perusteltua jatkaa, koska paikallisten on usein vaikea nähdä omasta maastaan sitä relevanteinta.

Kansainvälinen kuvajournalismi vaatii kuitenkin paljon lentämistä, joten siitä on alettava luopua, Hujanen sanoo.

Kuvaajien on juurruttava omaan maahansa ja herätettävä keskustelua siellä.

 

Hujanen voi ajoittain uppoutua omiin valokuvaprojekteihinsa, koska elää niukasti. Puhtainta tyytyväisyyden tunnetta tuottaa Uuden Maan Sanomat, jonka tekemistä ei säätele mikään eikä kukaan muu kuin hän itse.

Toisaalta sidosryhmien puuttuminen tarkoittaa äärimmäistä yksinäisyyttä. Kun Hujanen viime syksynä käsitteli projektiensa kuvia yksin kuukausitolkulla, hänestä tuntui, ettei ole enää yhtään varma, mitä on tekemässä ja minkä takia.

Osaltaan ahdistukseen auttoi Valokuvataiteen museon deadline. Osaltaan siihen auttoi puhelu kuvajournalismikisan voitoista.

”Täytyy myöntää, että osittain kisaan osallistuminen on tarvetta tankata hyväksyntää ja saada kuvien asioille näkyvyyttä. Välillä on tosi raskasta yksin järjestää tilaisuuksia, joissa ihmiset voisivat nähdä työni tuloksia.”

”Mutta ei Vuoden kuvajournalistiksi tulla niin, että ’otin vähän kuvia’. Siinä on mietittävä pitkäjänteisesti, millaisista kuvista saa rakennettua yhtenäistä kertomusta.”

 

Juhlakaudellaan Hujanen aikoo paitsi katsoa jääkiekkoa myös opiskella venäjää ja koota kesken olevaa romaaniaan. Venäjän opiskelu on tärkeää, koska maa on niin lähellä ja monet ilmastonmuutoksen kannalta oleelliset asiat tapahtuvat siellä, Hujanen sanoo.

Toisaalta on mahdollista, että intensiivinen työnteko jatkuu myös juhlakaudella. Vaikka juhlakauden loppua ei voi tarkkaan määritellä, Hujanen sanoo, että vuodelle 2020 hänellä on jo paljon suunnitelmia.

Juhlakauden ero työkauteen on se, että siinä missä työkaudella päivien ohjelma on etukäteen selvä, juhlakaudella valinnanvapautta on enemmän.

”Juhlakaudella jos joku ehdottaa jotain, voin reagoida siihen. Että jos joku on että hei, mennään saareen vuodeksi, mä voin olla että okei, mennään vaan.”

 

Reportaasi 2018 -sarjan voittaneisiin Metsäperhe-kuviin Touko Hujanen tallensi Lasse Nordlundin ja Maria Dorffin omavaraista elämää Pohjois-Karjalassa. Muutaman kilometrin päässä perheen kodista on lampi, jolla Maria ja Justus käyvät kesäisin uimassa ja pesulla.
Omavaraopistoa rakennetaan talkoovoimin. Puut kaadetaan juurineen, jotta juuria ei tarvitse erikseen irrottaa maasta, mikä säästää työtä ja energiaa. Nordlundin ja Dorffin 11-vuotias Aamu- tytär (oik.) käy koulua Valtimon kylällä, mutta sanoo, että ei halua aikuisena muuttaa kaupunkiin vaan elää kuten vanhempansa.
Lasse Nordlund (s. 1965) on Suomessa tiettävästi tällä hetkellä ainut ihminen, jolla on pitkäjänteistä kokemusta täysin omavaraisesta elämästä. Nordlund ja Maria Dorff ovat perustamassa Suomen ensimmäistä ja maailmassakin ainutlaatuista omavaraopistoa, joka aloittaa vuonna 2020.
Kuvajournalisti 2018 -sarjan voittokuvissa oli kuvia Suomalainen paratiisi -sarjasta, jonka Hujanen on kuvannut suomalaisissa kylpylöissä. Kylpyläkuvat saivat myös kunniamaininnan Kuvaessee 2018 -sarjassa. Kuvassa Seppo Roivainen sukeltaa Katinkullan kuntoaltaassa.
Kuvajournalisti 2018 -sarjan voittokuvissa oli kuvia Suudelma Suomenlahden rannalla -sarjasta. Siinä Hujanen kuvaa rakkautta ja sen etsimistä Helsingissä.

Kisan kaikki voittajakuvat: kuvajournalismikilpailu.fi

Touko Hujanen

Kuvajournalisti 2018. Voitti Kuvajournalismi 2018 -kisassa myös Henkilökuva 2018- ja Reportaasi 2018 -sarjat.

Reportaasiin erikoistunut lehtikuvaaja, joka työskentelee muun muassa Veikkauksen X-lehdelle ja The New York Timesille.

Julkaisee itse keksimäänsä ja toteuttamaansa Uuden Maan Sanomat -sanomalehtiteosta.

Toimii valokuvaajayhteisö 11-kollektiivin puheenjohtajana.

Palkittu Vuoden lehtikuvaajana 2011 ja Vuoden nuorena lehtikuvaajana 2009.

Valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopiston visuaalisen journalismin maisteriohjelmasta.