Journalismi

Kasvukipuja

Voimisteluvalmentamista käsitelleestä Urheilulehden jutusta syntyi jälkipyykki, jonka takia Urheilutoimittajain liitosta erosi jäseniä. Se kertoo urheilujournalismin muutoksesta, joka on ollut tuloillaan pitkään.

Jutun synnyssä ei ollut oikeastaan mitään kummallista.

Länsi-Savosta syksyllä freelanceriksi jättäytynyt uutistoimittaja Marika Lehto sai Urheilulehdestä työtarjouksen. UL:n silloinen uutispäällikkö Mikko Marttinen oli jo tovin etsinyt tekijää jutulle, jossa pengottaisiin voimisteluvalmentamista Suomessa.

Omassa toimituksessa kenelläkään ei ollut edes auttavia yhteyksiä eri voimistelulajien pieniin piireihin. Lehdolla oli, ainakin muutamia, ja hän ryhtyi töihin: etsi haastateltavia ja luki aiemmin tehtyjä juttuja.

Valmis juttu julkaistiin 15. marraskuuta. Sen keskiössä oli tamperelaisen joukkuevoimistelun menestysjoukkue Minettien päätoiminen valmentaja Titta Heikkilä. Jutun mukaan hän oli uransa aikana käyttäytynyt alistavalla tavalla valmennettaviaan, myös lapsia kohtaan. Kaudella 2011 – 2012 kolme Heikkilän valmennettavaa sairastui anoreksiaan. Yksi heistä kuoli.

”Jos pisteet olisi yhdistetty aiemmin, aihe olisi ollut kenelle tahansa tarjolla”, Lehto sanoo.

Voimistelupiireissä kaikki eivät olleet tyytyväisiä juttuun, mutta sitäkin Lehto osasi odottaa. Heikkilän lähipiiri oli jo jutun teon aikana kerännyt Urheilulehdelle adressia, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa jutun sisältöön. Sitä ei tosin koskaan lähetetty.

Julkaisun jälkeen Voimisteluliitto kehotti lajiväkeä välttämään jutun jakamista somessa. Verkkokeskustelussa epäiltiin, että joku halusi Mineteille ja Heikkilälle reilun vuoden takaisen seurasiirron vuoksi pahaa – ja että Lehto oli heidän asiallaan.

Raskasta, mutta ymmärrettävää, Lehto sanoo.

”Laji on monelle niin rakas, että sitä on ulkopuolisen hankala tajuta.”

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Urheilutoimittajain liitto listasi Heikkilän nimen mukaan Vuoden valmentaja -äänestykseen. Ylen haastattelussa liiton puheenjohtaja Kalle Virtapohja tokaisi, ettei palkittavaksi etsitä vuoden eettisintä tai kannustavinta valmentajaa. Näytöt ratkaisevat.

Ilta-Sanomien jatkohaastattelussa hän onnistui vielä sanomaan, että Urheilulehteä käytetään koston välineenä, että Heikkilää vainotaan sukupuolen takia ja että hän luottaa ennemmin Voimisteluliiton selvityksiin kuin vain UL:n juttuun.

Lehto oli häkeltynyt. Ja niin oli moni muukin urheilujournalisti – siinä määrin, että osa päätti erota koko liitosta.

 

Suomalainen kilpaurheilu syntyi samoihin aikoihin kuin ajatukset maan itsenäisyydestä, ja lehtiin siitä kirjoitettiin samalla hartaudella. Isänmaallisuuden laahus on seurannut urheilujournalismia pitkään. Sen helma vilahtaa edelleen vähintään silloin, kun Urheilutoimittajain liiton jäsenet valitsevat muun muassa Vuoden urheilijan ja Vuoden valmentajan televisioidussa gaalassa, parhaaseen katseluaikaan.

Eikä se kansainvälisesti katsoen ole ollenkaan omituista: alan tutkimusten mukaan urheilujournalismi on ollut aina vähän kohteensa edessä rähmällään.

Paatoksen päivistä on kyllä edetty kohti kriittisyyttä, mutta hitaasti. Esimerkiksi syksyllä julkaistussa, urheiluun erikoistuneiden mediatutkijoiden Riikka Turtiaisen ja Antti Laineen analyysissa todettiin, että vielä 2010-luvun alussa huippu-urheilun muutostyötä käsiteltiin hampaattomasti. Iltapäivä- ja päivälehdissä kriittisimmät jutut 2,6 miljoonan euron kehittämishankkeesta ja sen liki nollatuloksista olivat Turtiaisen ja Laineen mukaan mielipidekirjoituksia.

Urheilujournalistit taipuvat kyllä kritisoimaan suorituksia ja pelaajavalintoja, arvokisojen alla ehkä kisajärjestelyjäkin, mutta esimerkiksi urheilun yhteiskunnallinen asema on vaikeampi paikka.

Vaan uskaltaisiko nyt sanoa, että eteenpäin on menty? Pelkästään viime vuoden aikana julkaistiin lukuisia urheilumaailman pimeämpiä sävyjä tai sen yhteiskunnallista puolta tarkastelevia juttuja.

Esimerkiksi MTV Sport paljasti lokakuussa, että lajinsa piirissä arvostettua suomalaista tennisvalmentajaa epäillään alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aiemmin maaliskuussa sama toimitus kertoi seksuaalisesta häirinnästä naisten jääkiekossa ja jalkapallossa. Molemmat MTV:n jutut olivat toimittaja Timo Innasen työtä.

Tennisvalmentajan toimintaa oli käsitellyt myös Iltalehti jo vuonna 2017.

Urheilulehti taas on tarttunut muun muassa urheilun ympäristövaikutuksiin ja varhaiseen lajivalintaan.

Ja kun maajoukkuejalkapalloilija Riku Riski nyt tammikuun alussa kieltäytyi lähtemästä ihmisoikeuksia polkevaan Qatariin treenileirille, toimittajakunta ei kiemurrellut vaikeana politiikan ja urheilun sotkemisesta. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Ari Virtanen ylisti Riskin ratkaisua.

Voimistelukohun ohella nämä ovat kaikki merkkejä muutoksesta: urheilutoimituksissa on nyt kypsytty oikeiksi journalisteiksi, väittää Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen.

”Me yritämme todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin olla etupellossa luomassa tärkeitä, vahvasti yhteiskuntaan liittyviä puheenaiheita”, Rantanen kehuu.

”Me” ei tässä ole pelkästään IS ja Urheilulehti, vaan ”Suomen ensimmäinen urheilujournalistien sukupolvi”, jonka syntyä Rantanen lupaili Journalistissa jo kertaalleen vuonna 2015.

Rantanen on ilokseen huomannut, kuinka alalle tulee koko ajan enemmän uusia, taidokkaita tekijöitä. Heidän tavoitteensa ovat aivan muuta kuin urheilijoita fanittavien vanhojen lajiniilojen.

Haastattelussa Rantanen kertoo pitkään siitä, kuinka hän 1990-luvulla alalle tullessaan pöyristyi kollegojensa kriittisyyden puutetta. Silloin urheilua ei edes käsitelty yhdenvertaisena osana uutiskokouksia. ”Urheilun pojat” saivat puuhata omiaan.

Se aika on nyt ohi, Rantanen lupaa.

”Jos Suomessa on vielä media, jossa on ’urheilun pojat’, se media voi mennä saman tien pois kartalta.”

Tietysti urheiluun kuuluu paljon rutiinia ja raportointia. Mestaruudet ja sankarit myyvät edelleen lehdet, Rantanen myöntää.

”Mutta penkovaa journalismia tehdään enemmän kuin koskaan aiemmin.”

Ja sen verran Rantanen on sielultaan urheilija, että suoritusta on edelleen tarkoitus parantaa.

”Minulla on vielä 20 vuotta työuraa jäljellä. Sinä aikana urheilujournalismi nousee tasolle, jolla se ei ole vielä koskaan ollut. Mutta työ on kesken”, Rantanen sanoo.

 

Urheilutoimittajain liitolle vihastuneiden toimittajien kommenteissa kaikuu pettymys siitä, ettei huolella tehtyä journalismia näytetä liitossa arvostavan.

Esimerkiksi Hufvudstadsbladetin urheilutoimituksen esimies Filip Saxén koki, että Virtapohja vähätteli juuri sitä työtä, jota urheilujournalismissa pitäisi tehdä enemmän: taustoittavia, tutkivia juttuja, jotka pureutuvat rakenteisiin.

”Tiedän itsekin arjesta, ettei niihin usein ole riittävästi aikaa ja rahaa”, Saxén sanoo.

Saxénin oli tarkoitus erota liitosta, mutta hän sai huomata tulleensa jo erotetuksi tahattoman jäsenmaksurästin vuoksi. Eipä hänellä ollut enää kiinnostusta sitä maksaakaan. Häntä harmitti myös, kuinka pihalla liiton puheenjohtaja vaikutti olevan ajankohtaisesta keskustelusta.

(Saxén kirjoitti aiheesta myös kaksi kolumnia, jotka voi lukea täältä ja täältä.)

Puheenjohtajan kommentteihin pettyi myös Aamulehden urheilutoimituksen esimies Pekka Aalto. Hän päätyi eroon juuri niiden takia. Erityisen pöyristynyt hän oli väitteestä, että Urheilulehteä olisi käytetty koston välineenä.

”En usko, että Sanomat tai Urheilulehti olisi antanut sen tapahtua. Kyse on kuitenkin vastuullisesta mediasta, joka tekee taustatyönsä”, Aalto sanoo.

Urheilulehden jutun kaltaisen journalismin tekeminen ei sitä paitsi ole aivan helppoa. Aamulehdellekin tiedot tulivat yllätyksenä, vaikka kyse oli kotikaupungin joukkueesta. Muutenhan juttu olisi tehty itse, Aalto tokaisee.

”Nämä ovat monesti kiinni siitä, että joku yksittäinen toimittaja tai ihminen toimittajan lähipiirissä tuntee jonkun, joka haluaa puhua”, hän toteaa.

”Ei tällaisia juttuja saa suoraan lajipiireistä.”

Aallon ohella liitosta erosi muun muassa Ilta-Sanomien Pekka Holopainen, ainoa Vuoden journalistina Bonnier-palkittu urheilutoimittaja.

Urheilulehden Mikko Marttinen ei ollut jäsen alun perinkään. Hänen mielestään Virtapohjan lausunnot olivat jonkinlainen ”vanhan liiton korahdus”.

”Ehkä siinä näkyy sukupolvien ero. Urheilutoimittamisessa on vielä vähän sitä jo kuolemassa olevaa perinnettä, missä toimittaja on vastuussa urheilijoille ja valmentajille”, hän sanoo.

”Me lähestymme urheilujournalismia ihan eri kulmasta.”

 

Osa urheilujournalisteista pitää voimistelukohua ylimitoitettuna. Esimerkiksi MTV:n urheilutoimituksessa työskentelevä Tuomas Hämäläinen pitää Virtapohjan lausuntoja kyllä harkitsemattomina ja ymmärtää kollegojen erohaluja.

”Toisaalta mietin, onko Heikkilä saanut liian kovan leiman. Ylilyönnit ovat vuosien takaisia asioita”, Hämäläinen sanoo.

Tätä näkökulmaa hän toi myös esiin omassa jatkojutussaan, jossa Heikkilä sai harvinaisen suuren puhevallan. Siitä johtuen juttu kääntyi journalismikriittiseksi. Kohuvalmentaja ja hänen lähipiirinsä ruotivat Marika Lehdon työtä kovin sanoin.

Hämäläinen sanoo, ettei lähtökohta ollut ruotia Urheilulehden jutun syntyä.

”Mutta jos se on haastateltavan keskeinen sanoma, en näe muiden toimittajien työtä koskemattomana erityisalueena”, Hämäläinen perustelee.

Hän haluaa kirjoittaa kriittisesti silloinkin, kun se ei ole kaikkien mieleen – myös mediasta.

Siihen suuntaan myös urheilujournalismi on hänen mukaansa mennyt.

”Minusta on hyvä, että urheilu nostaa esiin suuria puheenaiheita, joita jatketaan myös muualla.”

Pitkään voimistelua ja taitoluistelua seurannut Yle Sportin toimittaja Marianne Nyman puolestaan kyseenalaistaa lähinnä sen, onko urheilutoimittajien järkevää tai ylipäätään mahdollista tehdä valistunut valinta Vuoden valmentajasta.

”Mielestäni onnistumisia ei mitata sillä, mikä menestys on ollut, vaan mitä hyvää valmentaja on tehnyt. Luulen, ettei meillä urheilutoimittajilla ole riittävää tietoa siitä, millä eri tavoin eri lajeissa valmennetaan ja mitä treenisaleilla tapahtuu”, Nyman sanoo.

Nyman uumoilee, että asian saaman suuren näkyvyyden syynä voi olla osin sekin, etteivät voimistelun ja taitoluistelun kaltaisten lajien vaatimukset ole olleet kaikille tuttuja. Hän tuomitsee ylilyönnit, mutta toteaa, että nyrkkeilijöiden painonpudotuksiin suhtaudutaan pikemminkin ihaillen kuin kauhistellen.

Kalle Virtapohja yllättyi voimakkaista reaktioista, jotka seurasivat muun muassa hänen kommenteistaan. Urheilulehden jutun arvioiminen oli hänen mukaansa virhe. Kuva: Heli Saarela

Ehkä eniten kohusta häkeltyi Urheilutoimittajain liiton puheenjohtaja Kalle Virtapohja. Hän sanoo nyt, että ottaisi sanomastaan paljon takaisin, jos vain voisi. Kuten sen ”koston”.

”Liiton puheenjohtajana minun ei olisi pitänyt sanoa niin. En tunne juttuprosessia, joten en voi sitä kommentoida”, Virtapohja sanoo.

Aiemmista haastatteluista on tullut lunta tupaan sen verran, että Virtapohja on kirjoittanut vastaukset valmiiksi ennakolta pyytämiinsä kysymyksiin.

Kohun takia tulleita eroja liitosta? Muutama.

Yllättikö voimakas reaktio? Yllätti, vaikka olikin täysin ymmärrettävä.

Jatkokysymyksiin Virtapohja vastailee vapaammin. Hän ei esimerkiksi koe, että olisi tarpeen panna vastakkain tutkivaa journalismia ja vaikkapa Suomen urheilun eettisen keskuksen tekemiä selvityksiä.

”Jos toimittaja tekee hyvän jutun, jonka ansiosta tehdään tutkimus, jonka perusteella korjataan epäkohtia, niin silloinhan toimittaja on tehnyt työnsä hyvin.”

Virtapohja ei myöskään usko, että kriittisyys olisi vain uuden sukupolven juttu. Muutoksia urheilujournalismin kentällä on tapahtunut paljon, esimerkiksi tasa-arvon suhteen, mutta kyllä napakoita juttuja on tehty jo Kekkosen aikana.

”Helposti ajatellaan, että nyt on keksitty kriittisyys”, Virtapohja sanoo.

Urheilun ja siitä tehdyn journalismin historiaan perehtyneenä tutkijana ja tietokirjailijana Virtapohja sanoo silti, että 2000-luvulla urheilujournalismiin on tullut muitakin arvoja kuin isänmaa.

”Varmasti nykyisin ollaan valmiimpia kritisoimaan kuin aiemmin. Sen muutoksen kyllä tunnistan.”

Urheilujournalismin tulevaisuutta Virtapohja pitää valoisana, mutta omaansa hän ei halua arvioida. Päätöksiä tehdään vuosikokouksessa maaliskuussa.

Kiinnostaisiko jatko? Sitä Virtapohja ei suoraan sano.

”Tämä on minulle kunniatehtävä. En olisi suostunut tähän, ellen olisi halunnut tehdä töitä urheilujournalismin eteen”, hän toteaa.

Marika Lehto kokee saaneensa hyvää tukea Urheilulehden toimituksesta, kun hänen 15. marraskuuta julkaistua, voimistelua käsitellyttä juttuaan seurasi suuri myllytys. ”Freelancerit ovat aika suojattomia”, Lehto pohtii. Hän ei kuitenkaan aio antaa kokemuksen vaikuttaa tuleviin aihevalintoihin. Kuva: Risto Hämäläinen

Marika Lehdolle voimistelujuttu on hänen tähänastisen uransa tärkein – ei sen saaman näkyvyyden, vaan lajiin liittyvän keskustelun vuoksi.

Opiskellessaan Lehto oli haaveillut ryhtyvänsä urheilutoimittajaksi, mutta oli luopunut ideasta jatkuvien ilta- ja viikonloppuvuorojen vuoksi. Sitä paitsi hän halusi kirjoittaa yhteiskunnasta ja ilmiöistä, ei raportoida tuloksia.

”Vasta yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen tajusin olevani vapaa kirjoittamaan myös urheilun ilmiöistä ja taustoista. Niistä kirjoitetaan nykyisin onneksi enemmän”, Lehto arvioi.

Pengottavaa riittää muillekin, Lehto uskoo.

”Voimistelevien tyttöjen vointi ei ole ollut yhteiskunnassa mikään kovin tärkeä asia. Niin siihen kuin kaikkeen kilpa- ja harrastustoimintaan liittyy kuitenkin rahaa, valtaa, tunteita ja jopa vaikenemista”, Lehto sanoo.

”Toivon, että pystyn jatkossakin löytämään merkittäviä aiheita.”


Urheilugaalassa Vuoden valmentajana palkittiin Suomen jalkapallomaajoukkueen Markku Kanerva. Titta Heikkilä oli äänestyksessä valmentajaparinsa kanssa sijalla 14, kuudella äänellä. Voimisteluliiton pyytämien selvitysten joukkuevoimistelun lajikulttuurista ja Heikkilän toiminnasta on määrä valmistua alkuvuodesta.


Lisäys 31.1. kello 10.40 ja kello 14.35: Juttuun on lisätty tieto siitä, että silloisen MTV Sportin, nykyisen MTV urheilun jutut seksuaalisesta häirinnästä jalkapallossa ja jääkiekossa sekä tenniksen hyväksikäyttöepäily ovat Timo Innasen tekemiä sekä tieto siitä, että Iltalehti oli käsitellyt jälkimmäistä aihetta jo vuonna 2017.