Ei ole valtaa loistoa

Ohjaaja Marja Jaakola, 78, jäi eläkkeelle 60-vuotiaana Yleisradiosta. Sen jälkeen hän halusi olla kuin kuka tahansa.

”Pääsin Yleisradion tekniikan kurssille vuonna 1962. Valmistuin kuvatarkkailijaksi, mutta työskentelin pääosin kieliohjelmien toimittajana ja ohjaajana.

Ylessä sain kerätä oman kuvaustiimini. Ohjelma tehtiin siinä maassa, jossa kieltä puhuttiin, kuten Neuvostoliitossa, Belgiassa, Italiassa. Saatoimme olla reissussa kuukausia. Aina työ ei tuntunut edes työltä, niin paljon siitä tykkäsin.

Toisinaan työ oli stressaavaa. Koko ajan oli uutta, vieras maa ja kieli. Mitään ei tapahtunut ennen kuin minä ohjaajana päätin, milloin ja mitä tehdään. Kun jäin eläkkeelle vuonna 2000, ajattelin, että saan vain olla. Kukaan ei vaadi minulta mitään ihmeellistä.

Nyt teen, mitä haluan. Tahdon olla kuin muut ikäiseni.

Liityin Vipusiin, helsinkiläiseen eläkeläisyhdistykseen, jossa kukaan ei kysynyt, mitä olen tehnyt työelämässä. Vipusissa on lukupiiri, elokuvakerho, joogaa ja tasapainojumppaa, jota minä vedän. Teemme retkiä ja matkoja. Äskettäin kävimme Lapissa.

Kun käyn Vipusten kanssa museoissa, vilautan pressikorttia vaivihkaa. Etuoikeus hävettää. Meillä on pienituloisia eläkeläisiä, jotka jättävät kahvit museon jälkeen juomatta, kun pääsylippu on niin kallis.

Elokuvakerhossa olen tietoisesti hiljaa ja kuuntelen, kun muut puhuvat elokuvasta. On kiva kuulla, miten tavallinen katsoja näkee kuvan ja juonen. En halua olla päällepäsmäri, en halua tuoda esiin ammatillista näkemystäni.

Silti luulen, että olen paljastunut. Nykyisin minulta kysytään, että Marja, mitä sanot tuosta leffasta. Minut pyydettiin myös juontajaksi Vipusten 15-vuotisjuhlaan.

En ole tehnyt töitä eläkkeellä. Jokusen jutun olen kirjoittanut joskus, ilmaiseksi. Kaipaan entisiä työkavereita, päivittäistä kohtaamista heidän kanssaan. Siksi liityin Yleisradion eläkeläiskerhoon. Olen ollut vuosia kerhon tiedottaja.

Kuulun myös Stadin Slangi -kuoroon, joka harjoittelee keskiviikkoisin. Lisäksi viiden naisen porukkaan, joka pelaa korttia, syö hyvin ja juo viiniä kerran tai pari kuussa.

Olen isoäiti, ja olen puuhaillut paljon tyttärentyttäreni kanssa.

Minulla on useita rooleja. Toimittajan työrooli ei niihin kuulu, tosin televisiota katson yhä ammattilaisen silmin. Joskus leikkaus tai kuvien käyttö raivostuttaa. Tai se, ettei ole mitään muuta kuvaa kuin toimittaja, joka pölöttää ruudussa.”

Toimittaja Matti Marjamäki, 65, jäi eläkkeelle vuosi sitten paikallislehti Aamupostista Hyvinkäältä. Päätös oli lo­pulta helppo.

”Aloitin päivätyöt Hyvinkään Sanomissa vuonna 1995. Erikoisalakseni vakiintui Hyvinkään kaupungin toiminta ja politiikka. Tykkäsin työstäni ja työkavereista. Silti ajatus eläkkeelle jäämisestä alkoi pyöriä mielessäni, ja lopulta päätös oli helppo.

Lopetin päivätyöt lokakuussa 2017 ja jäin eläkkeelle. Sillä siisti.

Olin 64-vuotias ja ollut vuoden yliajalla. Olin nähnyt paikallislehden myllerryksen. Vuonna 2003 Hyvinkään Sanomat ja Riihimäen Sanomat olivat yhdistyneet Aamupostiksi. Silloin journalisteja oli 25. Nykyisin heitä on 17.

Väkeä alettiin vähentää, kun Suomen Lehtiyhtymä siirtyi Keskisuomalaisen omistukseen maaliskuussa 2013. Toisinaan toimituksessa oli kiirettä. Pidin työtäni urakkaluonteisena. Työpäivät menivät sen mukaan, kuinka paljon uutisoitavaa oli.

Kirjoitin myös kolumneja. Otin kantaa esimerkiksi maahanmuuttoon. Olin totaalisesti eri mieltä kuin Hyvinkään perussuomalaiset, ja siitä virisi keskustelua. En osaa sanoa, kuinka paljon vaikutusta yksittäisellä paikallistoimittajalla on, mutta kai jonkin verran.

Tunsin poliittiset päättäjät, ja kyllä minut tunnettiin Hyvinkäällä.

Siirtyminen eläkkeelle tuntui helpolta, vaikka hetken ihmettelin, mihin entinen yhteisö ja verkosto jäivät. En silti edes nähnyt unia niistä. Kesällä tarjosin Aamupostiin muutamia leppoisia kolumneja, yhden Pori Jazzista ja toisen Puistobluesista.

Niissä tituleerasin itseäni näin: Kirjoittajan mielestä toiseksi parasta Puistobluesissa on ruoka. Pori Jazzista: Kirjoittaja menee seuraavaksi keikalle Sastamalaan.

Siksi, etten halunnut olla Aamupostin eläkkeellä oleva toimittaja.

En voi mielestäni olla eläkkeellä, jos olen juuri kirjoittanut jutun. Mieluummin tituleeraan itseäni vapaaksi toimittajaksi. Olen ajatellut kirjoittaa juttuja silloin tällöin. Politiikasta putoaa äkkiä, jos sitä ei seuraa, mutta henkilöjuttuja voisin tehdä.

Matkustan, tapaan kavereita, remontoin taloa. Siinä se aika kuluu.

Viime kesänä muutin Hyvinkäältä Tampereelle. Olen kolmannen polven tamperelainen, ja paluumuutto tuntui hyvältä. Samaistun Tampereeseen, kuulun sinne.”

Toimittaja Unto Hämäläinen, 64, jäi puolitoista vuotta sitten eläkkeelle Helsingin Sanomista. Hän kirjoittaa edelleen.

”Olin käynyt läpi kahdet raskaat yt-neuvottelut Helsingin Sanomissa ja nähnyt, kuinka nuoret toimittajat pelkäsivät työpaikkansa puolesta. Se oli tosi ahdistavaa. Vuoden 2016 alussa päätin, että vapauttaisin yhden työpaikan, kun täyttäisin 63 vuotta.

Se päivä koitti 28. helmikuuta 2017. Siirryin eläkkeelle seuraavana päivänä.

Taakse jäi 31 vuotta Hesarissa. Olin työskennellyt politiikan toimittajana ja esimiehenä, sitten Kuukausiliitteen toimittajana. Pidin kaksitoista vuotta Perässähiihtäjä-blogia.

Kun olin vapautunut Sanomien yt-taakasta, aloin miettiä, mitä tekisin. Tein suunnitelman pariksi vuodeksi. Olin saanut yhden ratkaisevan puhelinsoiton, jossa minua oli pyydetty kirjoittamaan kirja niin kutsutun Ohranan talon historiasta.

Kirjoittaisin kirjan, jatkaisin lehtijuttuja.

Olen tehnyt juttuja Hesariin ja politiikan kolumneja Yleisradion nettisivuille. Olen vieraillut Ylen ja Maikkarin ohjelmissa, kuten Huomenta Suomessa. Minua pyydetään, en soittele toimituksiin ja tarjoa aiheita. En halua kilpailla työstä muiden toimittajien kanssa.

Elän paraillaan siirtymävaihetta. Ehdottomasti.

Päivätyö toimittajana oli intensiivistä. Tunsin, että kaikki, mitä kirjoitin Helsingin Sanomiin, oli merkittävää. Rima oli pakko pitää korkealla. Hesarilla on vaikutusvaltaa, ja se vaikuttaa jokaiseen, joka siellä työskentelee. Kyllä minä olin vaikutusvaltainen toimittaja.

En tiedä, olisinko selvinnyt, jos olisin lopettanut seinään. Tämä on hidasta jarruttamista.

Saan yhä kutsuja. Käyn tiedotustilaisuuksissa, jos ne liittyvät jutunaiheisiini. Verkostot ovat pysyneet, tosin niiden laatu on muuttunut. Ikäluokkani jää eläkkeelle. Tuntuisi höpsöltä, jos ryhtyisin soittelemaan jonkun ministerin nuorelle erityisavustajalle.

Suhteeni päättäjiin on inhimillisempi kuin aiemmin. Näen, mitä virheitä he tekevät.

Samaistun omaan ikäluokkaani, vuonna 1954 ja sen liepeillä syntyneisiin. Tuon ikäluokan kanssa olen jakanut ilot ja surut. Seuraan edelleen hyvin tiiviisti, mitä ikäluokkani puhuu ja tekee. Juuri tällä hetkellä tärkeää on, miten pysyisi terveenä.

Syvässä merkityksessä tärkeintä eivät ole työ ja journalismi vaan se, että olen isoisä.

Eläköityminen merkitsi sitä, että isoisän rooli saa tilaa. Tyttärentytär on kolmevuotias. Kun täytän kalenteria, tyttärentytär menee muiden menojen yli.” l